Elämän suuri kudelma

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten oma käsitykseni elämästä on muuttunut kaiken kokemani myötä. Joskus tuntuu, että mitä enemmän olen saanut kokea, sitä vaikeampi minun on enää erotella asioita niihin lokeroihin, joihin me ihmiset olemme tottuneet niitä laittamaan. Henkimaailma on yksi asia, Jumala tai Luoja toinen, enkelit ja oppaat kolmas, kanavointi neljäs ja sitten jossakin aivan muualla ovat avaruus, muut planeetat ja mahdollinen maan ulkopuolinen elämä. Minulle ne eivät enää näyttäydy erillisinä. Näen ne pikemminkin osina samaa valtavaa elämän kudelmaa, josta me tunnemme vasta hyvin pienen osan. 

En tiedä tarkasti, miten tuo kudelma on rakentunut, enkä enää koe tarvettakaan väittää tietäväni. En tiedä varmasti, missä tietoisuus alkaa tai mihin se päättyy. En tiedä kaikkea siitä, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. En tiedä, kuinka paljon elämää maailmankaikkeudessa on tai millaisissa muodoissa sitä voi esiintyä. Minulla on vain se, mitä olen itse kokenut, mitä olen elämäni aikana oppinut ja mitä näiden kokemusten pohjalta olen alkanut ajatella. Ja mitä pidemmälle olen kulkenut, sitä vahvemmaksi minussa on tullut tunne siitä, ettei elämä ole mikään pieni sattumanvarainen saareke keskellä valtavaa kuollutta maailmankaikkeutta. 

Minulle elämä, tietoisuus ja yhteys tuntuvat kuuluvan paljon suurempaan kokonaisuuteen. Kun puhun Luojasta, en tarkoita jossakin maailmankaikkeuden ulkopuolella istuvaa ihmishahmoista Jumalaa, joka tarkkailee meitä kaukaa. Minulle Luoja on jotakin, joka läpäisee kaiken. Alkuperä, tietoisuus, energia, ehkä jotakin sellaista, jolle meidän sanamme ovat lopulta aivan liian pieniä. Jotakin, josta elämä nousee ja jonka sisällä me kaikki olemme. Siksi en ole koskaan kokenut maan ulkopuolisen elämän ajatusta millään tavalla ristiriitaiseksi henkisyyden kanssa. Oikeastaan päinvastoin. Minusta olisi paljon kummallisempaa ajatella ääretöntä luomisvoimaa, maailmankaikkeutta täynnä galakseja ja lukemattomia maailmoja ja päätyä siihen, että tietoinen elämä olisi syntynyt vain täällä, yhdellä pienellä planeetalla. 

Jos muualla on elämää ja sivilisaatioita, en myöskään ajattele, että niiden kaikkien pitäisi muistuttaa meitä. Elämä voi olla paljon monimuotoisempaa kuin se pieni otos, jonka tunnemme maaplaneetalta. Jossakin voidaan kokea fyysisyys hyvin eri tavalla kuin täällä. Jokin sivilisaatio voi olla kehityksessään meitä jäljessä, toinen tuhansia tai miljoonia vuosia edellä. Myös tietoisuuden ymmärtäminen voi olla aivan toisenlaista. En sano tätä siksi, että voisin todistaa kaiken olevan juuri näin. Se on osa maailmankuvaa, joka minulle on muodostunut.

Samalla tavalla ajattelen henkimaailmasta. Omien kokemusteni jälkeen minun on vaikea ajatella kuolemaa pisteenä, jossa tietoisuus yksinkertaisesti sammuu. Olen kokenut läheisyyttä, saanut ajatuksia ja viestejä ja kokenut niin voimakkaita tunnistamisen hetkiä jo edesmenneiden ihmisten kanssa, että ne ovat väistämättä muuttaneet käsitystäni elämästä ja kuolemasta. Silti olen vuosien aikana oppinut yhden tärkeän asian: minun ei tarvitse osata selittää kaikkea kokemaani. Voin sanoa, että tämä tapahtui minulle. Tämä oli minun kokemukseni. Voin samalla jättää avoimeksi sen, ymmärränkö varmasti, miten se tapahtui. 

Ehkä juuri tässä suhteeni myös kanavointiin on muuttunut kaikkein eniten. Sana itsessään kuulostaa helposti paljon mystisemmältä kuin se minulle nykyään on. Minulle kanavointi on ennen kaikkea kuuntelemista. Se on tila, jossa hiljennyn ja annan tulla sen, mikä on tullakseen. Ihminen tekee jotakin tämän kaltaista muutenkin jatkuvasti. Joku näkee enneunia, toinen saa vahvoja aavistuksia, kolmas tietää jotakin osaamatta sanoa, mistä tieto tuli. Säveltäjä kertoo melodian vain ilmestyneen hänen mieleensä. Kirjoittaja huomaa tekstin alkavan kulkea niin nopeasti, ettei hän enää ehdi miettiä jokaista lausetta etukäteen. Meillä kaikilla on kokemuksia ajatuksista, inspiraatiosta ja intuitiosta, joiden syntymistä emme tietoisesti seuraa. En tarkoita, että kaikki tämä olisi kanavointia tai että kaikki tällaiset kokemukset tulisivat jostakin ihmisen ulkopuolelta. Minulle kanavointi on vain yksi tapa kuunnella tätä aluetta itsessäni ja ehkä myös itseni ulkopuolella. Joskus vastaanottamani asia tulee hyvin selkeänä ajatuksena. Joskus mukana on voimakas tunne tietystä läsnäolosta. Joskus sanat vain alkavat muodostua ja minun tehtäväkseni jää kirjoittaa ne. 

Aikaisemmin minulle oli hyvin tärkeää myös se, keneltä koin viestin tulevan. Nyt huomaan pysähtyväni yhä useammin aivan toisenlaisen kysymyksen äärelle. Mitä tapahtuu, jos otan nimen pois? Mitä viestistä jää jäljelle, jos sen yläpuolella ei lue, kuka sen on sanonut? Jos jäljelle jää ajatus, joka pysäyttää ihmisen, avaa jotakin, lohduttaa, haastaa ajattelemaan tai saa katsomaan elämää hetkeksi toisesta suunnasta, eikö juuri se lopulta ole tärkeintä?

Tämä ajatus on vapauttanut minussa jotakin. Minun ei tarvitse saada ketään uskomaan siihen, mihin itse uskon. Minun ei tarvitse todistaa toiselle ihmiselle kokemuksiani oikeiksi, eikä hänen tarvitse hyväksyä niiden alkuperästä minun tulkintaani. Voin kertoa siitä, mitä olen kokenut ja millaiseksi maailmankuvani on kaiken kokemani perusteella muodostunut. Hän saa tehdä sillä mitä haluaa. 

Kukaan meistä ei pysty lopulta todistamaan, että juuri meidän maailmankuvamme on aina oikea kuvaus olemassaolosta

Tässä olen tullut ehkä yhteen tärkeimmistä oivalluksistani. Kukaan meistä ei lopulta pysty nostamaan omaa maailmankuvaansa pöydälle ja todistamaan sitä ainoaksi oikeaksi kuvaukseksi koko olemassaolosta. Ei ihminen, joka on tutkinut jotakin aihetta vuosikymmeniä. Ei ihminen, joka on kanavoinut tuhansia sivuja. Ei ihminen, joka on meditoinut, nähnyt näkyjä, kokenut selittämättömiä asioita tai nähnyt unia, jotka ovat myöhemmin toteutuneet, eikä myöskään ihminen, joka ajattelee kaiken tällaisen syntyvän ihmismielessä ja hyväksyy todelliseksi vain sen, minkä tämänhetkisillä menetelmillä pystymme mittaamaan. 

Me kaikki katsomme olemassaoloa siitä pienestä ikkunasta, joka meille on annettu. Voimme tutkia, mitata, vertailla, ajatella, kanavoida, kuvitella, uneksia ja rakentaa teorioita. Voimme huomata olleemme joissakin asioissa oikeassa ja toisissa väärässä. Voimme myös erottaa toisistaan sen, mistä on olemassa vahvaa näyttöä, ja sen, mikä kuuluu kokemuksen, tulkinnan tai uskon alueelle. Minusta se on tärkeää. Kaikki väitteet eivät muutu yhtä todeksi vain siksi, että joku uskoo niihin voimakkaasti. Mutta kaiken tämän jälkeenkin meille jää valtava määrä kysymyksiä, joihin kenelläkään ei ole vielä lopullista vastausta.

Mitä tietoisuus oikeastaan on? Miksi sitä on olemassa? Jatkuuko se kuoleman jälkeen? Onko maailmankaikkeudessa muita tietoisia sivilisaatioita? Onko todellisuus vain sitä, minkä pystymme aisteillamme ja laitteillamme havaitsemaan? Miksi ylipäätään on jotakin sen sijaan, ettei olisi mitään? Näiden kysymysten äärellä minua kiinnostaa nykyään paljon vähemmän se, kuka sanoo löytäneensä lopullisen totuuden. Paljon kiinnostavampaa minusta on se, pystyykö ihminen jättämään maailmankuvaansa edes pienen raon sille mahdollisuudelle, ettei hän vielä tiedäkään kaikkea.

Minä ainakin pystyn sanomaan sen nykyään aivan rauhallisesti. Minäkin saatan olla väärässä. Se ei tee kokemuksistani minulle vähemmän todellisia. Se ei vie niiltä niiden merkitystä. -Päinvastoin, se on antanut minulle vapauden tutkia niitä ilman, että minun pitäisi tehdä jokaisesta kokemastani asiasta koko maailmankaikkeutta koskeva tosiasia. Voin sanoa: näin minä olen kokenut. Tätä olen vastaanottanut. Tällaiseksi minun käsitykseni elämästä on kaiken tämän jälkeen muodostunut. Joku toinen saa katsoa samaa suurta kysymystä aivan toisesta suunnasta.

Ehkä meillä jokaisella on lopulta käsissämme vain muutama lanka valtavasta kudoksesta ja kummallinen taipumus päätellä niiden perusteella, miltä koko kangas näyttää. Tiede pitää käsissään omia lankojaan, uskonnot omiaan, filosofia omiaan, henkiset perinteet omiaan ja ihmisten henkilökohtaiset kokemukset jälleen omiaan. Välillä väittelemme kiivaasti siitä, minkä värinen lanka on oikea, vaikka kukaan meistä ei vielä pysty levittämään koko kangasta eteensä. Minäkin pidän käsissäni vain niitä lankoja, jotka elämä on antanut minulle. En näe koko kuvaa, enkä enää ajattele, että minun pitäisi.

Olen saanut nähdä siitä pieniä välähdyksiä, jotka ovat muuttaneet minua perusteellisesti. Niiden jälkeen minusta tuntuu, että kuoleman, elämän, tähtien, tietoisuuden ja sen valtavan voiman, jota kutsun Luojaksi, välillä saattaa olla paljon vähemmän rajoja kuin me ihmiset olemme tottuneet ajattelemaan. Minulle henkimaailma ei siksi ole erillinen huone, jonka ovi avautuu vasta kuolemassa. Maan ulkopuolinen elämä ei ole jokin toinen tarina, joka alkaa siitä hetkestä, kun alus joskus laskeutuu ihmisten nähtäväksi. Luoja ei ole kaiken tämän yläpuolella oleva kolmas asia, eikä ihminen ole kokonaisuudesta irrallinen olento, joka yrittää katsella sitä ulkopuolelta. Minulle kaikki nämä kysymykset palaavat lopulta yhteen ja samaan: Mitä elämä ja tietoisuus oikeastaan ovat?

Ehkä suurin muutos minussa kaiken kokemani jälkeen onkin se, etten enää etsi yhtä ovea näkymättömään maailmaan. Koen olevani jo sen keskellä tässä aivan tavallisessa ihmiselämässä. Kahvikupin äärellä. Metsässä. Surussa ja ikävässä. Rakkaudessa. Syntymässä ja kuolemassa. Kun katson toista ihmistä silmiin tai nostan katseeni pimeällä tähtitaivaalle. 

Kaikki se kuuluu minulle samaan valtavaan elämään, joka saattaa jatkua sellaisissa muodoissa ja paikoissa, joista emme vielä osaa edes uneksia. Minun ei tarvitse nähdä koko kudelmaa voidakseni ihmetellä sen kauneutta. Minulle riittää tällä hetkellä se, että uskallan pitää kädessäni omia lankojani, kertoa mitä olen niiden kautta nähnyt ja jättää samalla tilaa sille, että jonkun toisen käsissä on aivan toisen värisiä lankoja. Ehkä jonakin päivänä ymmärrämme, miten ne kaikki liittyvät toisiinsa. Siihen asti minä haluan jatkaa katsomista, kokemista, kysymistä ja ihmettelyä, sillä kaikesta siitä, mitä olen elämäni aikana kokenut, yksi tunne on vain vahvistunut: kaikki kuuluu samaan suureen kudelmaan.