Julkinen tikkataulu

Julkinen näkyvyys on joskus juuri tätä. 🎯

Tästä aiheesta on keskusteltu juuri nyt sosiaalisessa mediassa, ja se sai minutkin miettimään julkista näkyvyyttä ja kaikkea sitä, mitä sen mukana tulee. Usein puhutaan näkyvyyden hyvistä puolista: mahdollisuudesta tavoittaa ihmisiä, jakaa ajatuksia, tehdä itselleen tärkeitä asioita ja löytää ympärilleen samanhenkisiä ihmisiä. Mutta kolikolla on myös toinen puoli.

Kun astuu esiin omalla nimellään, kasvoillaan, ajatuksillaan ja työllään, huomaa nopeasti, ettei näkyväksi tuleminen tarkoita pelkästään sitä, että ihmiset näkevät sen, mitä teet. Samalla annat muille mahdollisuuden muodostaa sinusta mielipiteitä, tulkita sanomisiasi, arvostella tekemisiäsi ja joskus myös heittää tikkoja selkään.

Osa osuu lähelle keskustaa. Osa menee komeasti ohi. Ja joku heittää edes katsomatta, mihin tähtää.

Julkisuudessa on kummallinen ilmiö se, että täysin vieras ihminen saattaa tietää sinusta muutaman videon, kirjoituksen, haastattelun tai yksittäisen lauseen verran ja kokea silti tuntevansa sinut. Sen perusteella voidaan arvioida persoonaasi, valintojasi, ihmissuhteitasi, motiivejasi ja joskus kokonaisia elämäntilanteita, joista ulkopuolinen ei todellisuudessa tiedä juuri mitään.

Sosiaalinen media vielä vahvistaa tätä ilmiötä. Keskustelu voi hetkessä lähteä elämään omaa elämäänsä. Yksi tulkinta synnyttää toisen, joku kertoo kuulleensa jotakin, seuraava täydentää tarinaa omalla oletuksellaan, ja lopulta alkuperäinen ihminen saattaa tuskin tunnistaa itseään siitä kertomuksesta, jota hänestä kerrotaan.

Siinä joutuu opettelemaan yhden vaikean mutta tärkeän taidon: kaikkia tikkoja ei tarvitse vetää ihon alle.

Asiallista kritiikkiä kannattaa kuunnella. Joskus se opettaa enemmän kuin kymmenen kehua. Väärinkäsityksiä voi oikaista ja omista virheistään voi ottaa vastuun. Mutta kaikkea ei tarvitse selittää. Jokaiseen kommenttiin ei tarvitse vastata eikä jokaisen ihmisen käsitystä itsestä tarvitse yrittää korjata.

Joskus julkisen näkyvyyden varjopuoli saa kuitenkin myös huomattavasti ikävämpiä muotoja. Kyse ei ole enää kommenteista tai erilaisista mielipiteistä, vaan toiminta voi siirtyä ihmisen todellisen elämän häiritsemiseen ja vaikeuttamiseen.

Yksi tällainen ilmiö ovat viranomaisille tehdyt perättömät tai tarkoituksellisesti harhaanjohtavat ilmoitukset.

Riippumatta siitä, mihin ihmisen elämän osa-alueeseen tällainen ilmoitus liittyy, asia voi olla kohteelle erittäin ikävä. Vaikka ilmoitus osoittautuisi lopulta täysin aiheettomaksi, se voi käynnistää prosesseja, joihin ihmisen täytyy vastata, toimittaa selvityksiä ja käyttää omaa aikaansa. Se voi aiheuttaa huolta, mielipahaa ja stressiä sekä viedä energiaa asioista, joihin sen mieluummin käyttäisi.

Ja juuri tässä kulkee mielestäni tärkeä raja.

Julkisuudessa olevaa ihmistä saa arvostella. Hänen kanssaan saa olla eri mieltä. Hänen ajatuksensa saa kyseenalaistaa. Kaikesta, mitä hän tekee, ei tarvitse pitää.

Mutta julkisuus ei tarkoita sitä, että ihmisestä tulisi yhteistä omaisuutta tai että hänen yksityiselämänsä tarkoituksellinen vaikeuttaminen olisi jotenkin hyväksyttävä osa näkyvyyden hintaa.

Näkyvä ihminen on edelleen ihminen.

Ehkä yksi julkisen näkyvyyden suurimmista oppitunneista onkin ollut ymmärtää, että mitä näkyvämmäksi tulee, sitä vähemmän pystyy hallitsemaan sitä, millainen kuva itsestä muiden mielissä syntyy. Sitä ei lopulta voi hallita.

Voin hallita vain sitä, mitä itse sanon, mitä teen, miten kohtelen muita ja mitä teen seuraavaksi.

Paksumpaa nahkaa tässä varmasti kasvattaa. Samalla olen kuitenkin oppinut, ettei kaiken tarvitse antaa valua sen läpi. On eri asia hyväksyä se, että julkisuuteen kuuluu arvostelua, kuin hyväksyä kaikenlainen toiminta sillä perusteella, että on itse valinnut olla näkyvillä.

Kaikkia tikkoja ei tarvitse vetää ihon alle.

Mutta kaikkia tikkoja ei myöskään tarvitse hyväksyä osaksi näkyvyyden hintaa.

Ja joskus paras vastaus niihin, jotka eivät osu mihinkään olennaiseen, on yksinkertaisesti jatkaa matkaa. ❤️🎯