Kuinka paljon ihmisen arkea voidaan vielä kurjistaa ennen kuin koko järjestelmä alkaa murtua?

Olen viime aikoina miettinyt yhä useammin, kuinka paljon tavallisen ihmisen elämää voidaan vielä vaikeuttaa ennen kuin joku lopulta pysähtyy kysymään, onko yhteiskuntamme kehityssuunta enää millään tavalla järkevä. Miten pitkälle ihmisten toimeentuloa voidaan kiristää, palveluita vähentää ja elämisen kustannuksia nostaa ennen kuin huomaamme rakentaneemme järjestelmän, joka ei enää kykene palvelemaan niitä ihmisiä, joita varten sen pitäisi olla olemassa? Meille kerrotaan jatkuvasti talouden realiteeteista, välttämättömistä säästöistä ja vaikeista päätöksistä, joita yhteiskunnan tulevaisuus muka edellyttää. Harvemmin kuulee kuitenkaan puhuttavan siitä, millaisia seurauksia näillä päätöksillä on yksittäisen ihmisen elämään ja ennen kaikkea siitä, kuinka pitkään tällainen kehitys voi jatkua ilman, että yhteiskunnan perustukset alkavat todella horjua.

Kun tavallisesta elämästä tulee selviytymistaistelu

Kun polttoaineen litrahinta lähentelee kahta ja puolta euroa, miten ihmisen oletetaan kulkevan töihin, työhaastatteluihin, kauppaan tai hoitamaan aivan tavallisia arkisia asioitaan? Kaikilla ei ole mahdollisuutta käyttää julkista liikennettä, eikä bussilippukaan ole ilmainen. Suomessa välimatkat ovat pitkiä, ja monelle auto on välttämättömyys, jonka ylläpitämisestä on tullut melkoinen taloudellinen rasite. Sähkön hinta on ollut jatkuva puheenaihe, asuminen maksaa yhä enemmän, ruoka on kallistunut ja samaan aikaan yhteiskunnan palveluista sekä määrärahoista leikataan. Ihmisille kerrotaan, että nyt täytyy sopeutua, säästää ja ymmärtää talouden realiteetit. Minua kiinnostaisi kuitenkin tietää, missä vaiheessa päättäjät aikovat pysähtyä miettimään myös ihmisen realiteetteja. Sitä, kuinka paljon tavallisen perheen taloudesta voidaan vielä ottaa pois ennen kuin mitään säästettävää ei yksinkertaisesti enää ole. Kuinka pitkään voidaan olettaa, että ihminen kykenee venyttämään tulojaan, luopumaan tarpeistaan ja tinkimään elämänsä perusturvallisuudesta ilman, että sillä on vakavia seurauksia hänen hyvinvoinnilleen ja koko yhteiskunnalle.

Työttömyys ei poista laskuja eikä velvoitteita

Suomessa työttömien määrä on noussut satoihin tuhansiin, ja noin 350 000 työttömän mittaluokasta puhuttaessa olisi hyvä muistaa, että jokaisen tilastoluvun takana on ihminen. Ihminen, jolla on oma historiansa, perheensä, velvoitteensa ja usein myös vuosikymmenten työura takanaan. Työttömyys ei automaattisesti poista asuntolainaa, autolainaa, sähkölaskua tai muitakaan menoja. Se poistaa ainoastaan tulot, joilla nämä kaikki on aikaisemmin maksettu. Ihmisen pitäisi selviytyä työttömyysturvalla tai jonkin aikaa ansiosidonnaisella päivärahalla, jonka määrä sekin pienenee työttömyyden pitkittyessä. Samanaikaisesti pitäisi olla aktiivinen, hakea töitä, kouluttautua, ylläpitää työkykyään ja uskoa tulevaisuuteen. Pitäisi olla valmis ottamaan vastaan työtä kauempaakin, vaikka liikkumisen kustannukset voivat muodostua kohtuuttomiksi suhteessa tarjolla olevaan palkkaan. Pitäisi myös huolehtia omasta jaksamisestaan, vaikka taloudellinen epävarmuus on yksi voimakkaimmista ihmisen perusturvallisuutta horjuttavista tekijöistä. Haluaisin todella ymmärtää, millä tavalla tämä kokonaisuus on ajateltu yhteiskunnallisesti kestäväksi.

Ajatellaanpa aivan tavallista suomalaista perhettä, jossa molemmat aikuiset ovat käyneet töissä, maksaneet veronsa, hoitaneet velvoitteensa ja rakentaneet elämäänsä sen varaan, että työnteolla voi turvata kohtuullisen toimeentulon. He ovat ehkä ostaneet kodin, jonka maksamiseen on sitouduttu vuosikymmeniksi. Perheessä saattaa olla myös auto, joka on hankittu työmatkoja varten, ja muita aivan tavalliseen elämään liittyviä lainoja tai maksusitoumuksia. Sitten toinen menettää työpaikkansa. Tilanne on vaikea, mutta siitä ehkä vielä selvitään. Entä jos toinenkin jää työttömäksi? Tulot romahtavat, mutta menot eivät katoa mihinkään. Pankki odottaa edelleen lainanlyhennyksiä, korot juoksevat ja laskut erääntyvät ajallaan. Ihmiselle saatetaan ehdottaa omaisuuden realisointia, aivan kuin kodin myyminen olisi yksinkertainen ratkaisu tilanteessa, jossa suuri joukko muitakin yrittää selviytyä samoista ongelmista. Entä jos asunto ei mene kaupaksi? Entä jos sen arvo on laskenut ja myynnin jälkeenkin jää velkaa maksettavaksi? Ihminen voi menettää kotinsa ja silti jäädä velalliseksi. Kaikki tämä voi tapahtua ihmiselle, joka ei ole elänyt vastuuttomasti tai tehnyt mitään erityisen huonoja taloudellisia päätöksiä. Hänen elämänsä olosuhteet ovat yksinkertaisesti muuttuneet tavalla, johon hän ei ole voinut itse vaikuttaa.

Maailman onnellisin kansa, mutta millä hinnalla?

Tällaisessa tilanteessa ei puhuta enää mistään ylimääräisestä mukavuudesta luopumisesta. Puhutaan ihmisen perusturvallisuudesta, siitä, että on katto pään päällä, ruokaa pöydässä ja mahdollisuus elää ilman jatkuvaa pelkoa seuraavasta laskusta. Taloudellinen ahdinko ei myöskään jää pelkästään pankkitilille, vaan se kulkeutuu ihmisen mukana hänen ihmissuhteisiinsa, terveyteensä, uneensa ja koko käsitykseensä tulevaisuudesta. Kun ihminen joutuu jatkuvasti miettimään, mistä seuraava euro saadaan, hänen voimavaransa alkavat vähitellen kulua pelkkään selviytymiseen. Siinä tilanteessa on turha puhua loputtomasta aktiivisuudesta, yritteliäisyydestä ja positiivisesta asenteesta, jos yhteiskunta ei samanaikaisesti tarjoa realistisia mahdollisuuksia päästä tilanteesta eteenpäin. Ja kaiken tämän keskellä meille kerrotaan, että elämme maailman onnellisimmassa maassa. Olen usein miettinyt, mitä onnellisuudella näissä vertailuissa oikeastaan tarkoitetaan. Tiedän, että kansainvälisissä onnellisuusvertailuissa mitataan ihmisten arvioita omasta elämästään, mutta tilastollinen keskiarvo ei kerro kaikkea siitä, kuinka moni valvoo öisin miettimässä, millä maksaa seuraavan kuukauden menot. Onnellisuus ei mielestäni ole kansallinen arvonimi, jonka voi ripustaa seinälle samalla kun yhä useamman ihmisen arjesta katoaa turvallisuus.

Kun taloudesta tuli ihmistä tärkeämpi

Kun katson ympärilleni, en voi välttyä ajatukselta, että olemme rakentaneet maailman, jossa talouden palvelemisesta on tullut ihmisen olemassaolon keskeinen tehtävä. Talouden pitäisi olla väline, jonka avulla järjestämme yhteistä elämäämme. Sen avulla tuotetaan ruokaa, rakennetaan koteja, ylläpidetään sairaaloita, kouluja, teitä ja kaikkia niitä rakenteita, joita toimiva yhteiskunta tarvitsee. Jossakin vaiheessa välineestä on kuitenkin tullut itseisarvo. Puhumme jatkuvasti kasvusta, tuottavuudesta, kilpailukyvystä, velkasuhteista, korkomarkkinoista ja luottoluokituksista. Ihmisten hyvinvointi mainitaan kyllä juhlapuheissa, mutta käytännön päätöksissä se tuntuu jäävän toistuvasti taloudellisten mittareiden varjoon. Politiikassa arvot näyttäytyvät tällä hetkellä kovina ja materialistisina. Ihmisen arvoa mitataan hänen taloudellisella tuottavuudellaan, työllisyysasteella ja sillä, kuinka paljon hän kykenee osallistumaan järjestelmän ylläpitämiseen. Kaikki muu tuntuu jäävän jonnekin tämän ajattelun ulkopuolelle, vaikka juuri ne asiat, joille emme kykene määrittelemään tarkkaa rahallista arvoa, tekevät elämästä lopulta elämisen arvoista.

Missä politiikka ja tietoisuus kohtaavat?

Mihin on kadonnut ymmärrys siitä, että ihmisellä on arvo jo pelkästään siksi, että hän on olemassa? Että elämässä on muitakin merkityksellisiä asioita kuin kuluttaminen, tuottaminen ja velvoitteista selviytyminen? Tietoisuuden kasvu, henkinen hyvinvointi, yhteisöllisyys, myötätunto ja inhimillinen vastuu toisistamme eivät tunnu mahtuvan poliittiseen päätöksentekoon muuten kuin kauniina korulauseina. Niistä kyllä puhutaan, mutta niiden todellinen merkitys jää usein toissijaiseksi silloin, kun tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraan ihmisten elämään. Minulle tietoisuuden kasvu tarkoittaa ennen kaikkea kykyä nähdä omien etujen ja totuttujen ajatusmallien ulkopuolelle. Kykyä ymmärtää, että toisen ihmisen kärsimys ei ole vain hänen henkilökohtainen ongelmansa, vaan sillä on vaikutuksensa koko yhteisöön. Jos ihminen menettää perusturvallisuutensa, seuraukset ulottuvat hänen perheeseensä, läheisiinsä ja lopulta koko yhteiskuntaan. Tästä näkökulmasta katsottuna jatkuva kurjistaminen ei ole edes taloudellisesti erityisen kaukonäköistä, sillä sen seurauksia joudutaan ennemmin tai myöhemmin hoitamaan jossakin muualla yhteiskunnan rakenteissa.

Sodan varjoissa unohtuu ihmisen turvallisuus

Samaan aikaan kun ihmisten arkinen toimeentulo horjuu, Euroopassa puhutaan yhä enemmän sodasta, varustautumisesta ja turvallisuusuhista. Entinen pääministerimme on julkisuudessa ilmaissut valmiutensa palata Suomeen, mikäli Venäjä hyökkäisi. Mielikuva on lähes elokuvallinen, kuin valkealla ratsulla kotimaansa avuksi saapuva sankari. Minua tällainen puhe ei kuitenkaan rauhoita, sillä nykyisessä turvallisuuspoliittisessa ilmapiirissä koveneva retoriikka herättää kysymyksen siitä, kuinka paljon tilaa diplomatialle, rauhan rakentamiselle ja todelliselle vuoropuhelulle enää annetaan. Nykyisen poliittisen johdon viestintä ja Euroopan turvallisuuspoliittinen kehitys ovat saaneet minut pohtimaan, millaisia tulevaisuudenkuvia kansalaisille oikeastaan rakennetaan. En väitä, että sota olisi väistämätön tai että yksittäisten johtajien puheet sellaisen aiheuttaisivat, mutta jatkuva uhkakuvien korostaminen voi vähitellen muuttaa käsitystämme siitä, millaisia tulevaisuuksia pidämme mahdollisina.

En halua tässä kirjoituksessa lähteä käsittelemään koko Venäjän kysymystä tai sodan osapuolten poliittisia tavoitteita.  Minua mietityttää ennen kaikkea se, että Euroopan julkisessa keskustelussa rauhan mahdollisuudet tuntuvat jäävän sotilaallisen varautumisen varjoon. Se ei tarkoita, ettei rauhaa tavoiteltaisi, mutta tavalliselle kansalaiselle sen eteen tehtävä työ jää helposti näkymättömäksi. Turvallisuutta tarvitaan, mutta turvallisuus ei voi tarkoittaa ainoastaan aseita, rajoja ja sotilaallista voimaa. Turvallisuutta on myös se, että ihmisellä on koti, ruokaa, terveydenhuoltoa, työtä ja mahdollisuus suunnitella huomista. Jos yhteiskunta valmistautuu suojelemaan kansalaisiaan ulkoisilta uhkilta samalla kun yhä useampi sen kansalaisista menettää taloudellisen perusturvallisuutensa, siinä on mielestäni jotakin perustavanlaatuista ristiriitaa. Politiikan ja tietoisuuden kasvun pitäisi kyetä kohtaamaan toisensa myös näissä kysymyksissä, sillä lopulta kaikki päätökset palautuvat siihen, millaisena näemme ihmiselämän arvon ja millaista tulevaisuutta olemme yhdessä rakentamassa.

Raha on ihmisen luomus, ei luonnonlaki

Mitä enemmän olen pohtinut nykyistä talousjärjestelmää, sitä enemmän olen alkanut kysyä, miksi pidämme sen rakenteita lähes muuttumattomina luonnonlakeina. Raha on ihmisen luoma järjestelmä. Suuri osa nykyisestä rahasta on sähköisiä kirjauksia pankkien tietojärjestelmissä, ja pankkien luotonanto luo talouteen uutta talletusrahaa. Rahajärjestelmän toiminta perustuu yhteisiin sopimuksiin, lainsäädäntöön, instituutioihin ja luottamukseen. Raha ei kuitenkaan itsessään rakenna yhtäkään taloa, kasvata yhtäkään perunaa eikä hoida yhtäkään sairasta ihmistä. Sen tekevät ihmiset, luonnonvarat, osaaminen, teknologia ja käytettävissä oleva energia. Silti olemme järjestäneet yhteiskuntamme niin, että näiden todellisten voimavarojen hyödyntäminen riippuu rahallisista rakenteista, jotka voivat pahimmillaan estää ihmisiä saamasta tarvitsemiaan asioita, vaikka niiden tuottamiseen olisi olemassa kaikki edellytykset.

Miksi puutetta on maailmassa, jossa on yltäkylläisyyttä?

Tässä on mielestäni yksi nykyisen maailmanjärjestyksen suurimmista ristiriidoista. Meillä voi olla tyhjillään olevia asuntoja ja samanaikaisesti ihmisiä, joilla ei ole varaa asumiseen. Meillä voi olla ruokaa, joka päätyy hävikkiin, ja ihmisiä, jotka joutuvat tinkimään päivittäisestä ravinnostaan. Meillä voi olla valtavasti osaamista ja työhaluisia ihmisiä, mutta silti työttömyyttä, koska heidän työpanokselleen ei löydy nykyisten taloudellisten ehtojen puitteissa maksajaa. Näissä tilanteissa ongelma ei aina ole todellisten resurssien puute, vaan se, kuinka niiden käyttö, jakaminen ja rahoittaminen on järjestetty. Velka ja korot eivät sinänsä ole aina vahingollisia. Niillä voidaan rahoittaa investointeja, rakentamista ja kehitystä. Ongelma syntyy silloin, kun velanhoito alkaa syrjäyttää ihmisten perustarpeet ja taloudellinen riski kasaantuu niille, joilla on vähiten mahdollisuuksia sitä kantaa. Miksi ihmisen oikeus kotiin voi lopulta riippua siitä, miten rahoitusmarkkinat, korkotaso tai hänen työnantajansa taloudellinen tilanne muuttuvat? Miksi talouden kriisit saavat toistuvasti muuttua tavallisten ihmisten henkilökohtaisiksi katastrofeiksi? Ja ennen kaikkea, miksi emme uskalla kuvitella jotakin kokonaan toisenlaista?

Entä jos rakentaisimme koko talousjärjestelmän uudelleen?

Olen miettinyt, millainen maailma voisi syntyä, jos lähtisimme rakentamaan talousjärjestelmää aivan toisesta suunnasta. Jos emme aloittaisikaan laskemalla, kuinka paljon rahaa meillä on käytettävissä, vaan selvittämällä, mitä ihmiset tarvitsevat elääkseen turvallista, mielekästä ja ihmisarvoista elämää. Millaisia todellisia voimavaroja meillä on olemassa, kuinka paljon kykenemme tuottamaan ruokaa, energiaa, asuntoja ja palveluita sekä miten nämä voitaisiin järjestää niin, että mahdollisimman moni hyötyisi yhteisestä kehityksestä? Tällainen ajattelu edellyttäisi merkittävää muutosta siinä, millaisena ymmärrämme talouden tehtävän. Sen keskeiseksi tavoitteeksi tulisi ihmisten ja luonnon hyvinvointi, ja taloudelliset mittarit olisivat välineitä tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

Elämänarvotalous, jossa ihminen on järjestelmän tarkoitus

Kuvitellaan hetkeksi tulevaisuuden yhteiskunta, jossa talouden tärkein tehtävä olisi turvata elämän jatkuvuus ja mahdollistaa ihmisen kehitys. Voisimme kutsua tätä kuvitteellista järjestelmää elämänarvotaloudeksi. Siinä raha ei katoaisi kokonaan, eikä ihmisten tarvitsisi luopua yrittäjyydestä, omistamisesta, kaupankäynnistä tai henkilökohtaisista tavoitteistaan. Ihmiset voisivat edelleen perustaa yrityksiä, kehittää uusia tuotteita, tehdä investointeja ja ansaita työllään. Taloudellisella menestyksellä olisi edelleen merkitystä, mutta sen rinnalle nousisi periaate, jonka mukaan ihmisen perustarpeita ei saisi käyttää taloudellisen vallankäytön välineinä. Jokaisella ihmisellä olisi oikeus hyvään asumiseen, riittävään ravintoon, terveydenhuoltoon, koulutukseen sekä välttämättömään energiaan ja liikkumiseen. Tämä ei tarkoittaisi rajatonta ilmaista kulutusta, sillä toistaiseksi luonnonvarat ja tuotantokapasiteetti asettavat todellisia rajoja kaikelle toiminnalle. Sen sijaan yhteiskunta järjestäisi käytettävissä olevat voimavaransa niin, että ihmisten perusturvallisuus olisi ensimmäinen asia, joka pyrittäisiin turvaamaan myös taloudellisesti vaikeina aikoina.

Koti, energia ja toimeentulo ilman jatkuvaa menettämisen pelkoa

Tällaisessa järjestelmässä asumista tarkasteltaisiin nykyistä vahvemmin ihmisen perustarpeena. Yhteiskunta voisi rakentaa laajan kohtuuhintaisen asumisen mallin, jossa julkinen, yksityinen ja yhteisöllinen asuntotuotanto täydentäisivät toisiaan. Asuntolainoihin voitaisiin sisällyttää automaattisia turvamekanismeja, jotka aktivoituisivat esimerkiksi pitkäaikaisen työttömyyden, vakavan sairauden tai muun merkittävän tulonmenetyksen yhteydessä. Velkaa ei tarvitsisi automaattisesti antaa anteeksi, mutta maksuehtoja voitaisiin mukauttaa tavalla, joka ehkäisisi tarpeettomia pakkorealisointeja ja antaisi ihmiselle mahdollisuuden selviytyä väliaikaisesta kriisistä menettämättä kotiaan. Pankkien ja muiden rahoittajien olisi tietenkin kyettävä kantamaan tällaisen järjestelmän kustannukset, minkä vuoksi tarvittaisiin yhteisesti rahoitettuja turvarahastoja, tarkasti määriteltyjä ehtoja ja toimivaa riskienjakoa. Olennaista olisi kuitenkin se, ettei ihmisen koko elämäntyö voisi romahtaa yhden taloudellisen vastoinkäymisen seurauksena.

Myös pankkien ja rahoitusjärjestelmän tehtävää voitaisiin arvioida uudelleen. Kuvitteellisessa elämänarvotaloudessa rahoituksen keskeisenä tavoitteena olisi tukea yhteiskunnan todellista toimintakykyä ja kestävää kehitystä. Perinteisen pankkitoiminnan rinnalle voitaisiin rakentaa julkisia ja yhteisöllisiä rahoitusmuotoja, jotka mahdollistaisivat kohtuuhintaisen asumisen, paikallisen energiantuotannon, infrastruktuurin ja muiden yhteiskunnallisesti tärkeiden investointien toteuttamisen. Voitaisiin myös tutkia malleja, joissa osa uuden rahan luomisesta ohjattaisiin tarkasti säädellysti suoraan yhteiskunnallisesti hyödyllisiin hankkeisiin. Tällainen järjestelmä vaatisi erittäin huolellista suunnittelua, sillä rahan määrää ei voida kasvattaa rajattomasti ilman inflaation ja muiden taloudellisten häiriöiden riskiä. Rahan luomisen pitäisi aina suhteutua todellisiin resursseihin, tuotantokykyyn ja talouden vakauteen. Silti ajatus on kiinnostava, sillä se haastaa kysymään, voisimmeko järjestää rahoituksen tavalla, jossa ihmisten hyvinvointi olisi nykyistä selvemmin taloudellisen päätöksenteon lähtökohta.

Energiantuotannossa voitaisiin siirtyä yhä vahvemmin hajautettuihin ratkaisuihin, joissa kotitaloudet, kunnat ja paikalliset energiayhteisöt osallistuisivat itse tarvitsemansa energian tuottamiseen. Aurinkoenergia, tuulivoima, energiavarastot ja uudet teknologiset ratkaisut voisivat vähentää riippuvuutta yksittäisistä suurista toimijoista ja voimakkaista hintavaihteluista. Samalla voitaisiin kehittää järjestelmiä, joissa jokaiselle kotitaloudelle turvattaisiin kohtuullinen määrä välttämätöntä energiaa, mutta suuremmasta kulutuksesta maksettaisiin sen todellisten kustannusten mukaisesti. Myös liikkumisen mahdollisuudet pitäisi huomioida aivan uudella tavalla. Suomessa auto ei ole kaikille ylellisyyttä, vaan monelle välttämätön väline työntekoon ja arjen hoitamiseen. Tulevaisuuden järjestelmässä liikkumisen kustannukset eivät saisi muodostua esteeksi työn vastaanottamiselle, koulutukseen osallistumiselle tai välttämättömien palveluiden käyttämiselle.

Voisiko teknologia vihdoin vapauttaa ihmisen?

Erityisen kiinnostavana pidän teknologian ja automaation mahdollisuuksia. Olemme siirtymässä aikaan, jossa tekoäly ja robotiikka kykenevät tekemään yhä suuremman osan sellaisesta työstä, johon aikaisemmin tarvittiin ihmisen työpanosta. Nykyisessä järjestelmässä tämä kehitys herättää ymmärrettävästi huolta työpaikkojen katoamisesta ja toimeentulon epävarmuudesta. Mutta entä jos tarkastelisimme asiaa kokonaan toisesta näkökulmasta? Jos koneet kykenevät tuottamaan yhä enemmän tavaroita ja palveluita vähemmällä ihmistyöllä, eikö tämän kehityksen pitäisi lopulta vapauttaa ihmisten aikaa elämiseen? Miksi teknologisen tehokkuuden lisääntymisen pitäisi merkitä vain omistajien varallisuuden kasvua ja työntekijöiden epävarmuutta? Voisimmeko rakentaa järjestelmän, jossa automaation tuottamaa hyötyä jaettaisiin nykyistä laajemmin esimerkiksi lyhyemmän työajan, parempien julkisten palveluiden ja vahvemman perusturvan muodossa? Tällöin teknologian kehitys voisi aidosti lisätä ihmisten vapautta sen sijaan, että siitä tulisi jälleen yksi taloudellisen kilpailun ja eriarvoisuuden väline.

Tällaisessa maailmassa myös työn merkitys muuttuisi vähitellen. Ihmisen ei tarvitsisi tehdä mitä tahansa työtä millä tahansa ehdoilla vain säilyttääkseen oikeutensa perusturvallisuuteen. Työtä tehtäisiin edelleen, sillä yhteiskunta tarvitsee osaamista, palveluita, tuotantoa, huolenpitoa ja jatkuvaa kehitystä. Ihmisillä olisi kuitenkin nykyistä paremmat mahdollisuudet opiskella, kehittää taitojaan, luoda uutta ja osallistua yhteiskuntaan monin eri tavoin. Talouden suunnittelussa huomioitaisiin myös sellainen työ, jolle nykyjärjestelmä antaa hyvin vähän rahallista arvoa. Lasten kasvattaminen, läheisten hoitaminen, vapaaehtoistyö, yhteisöjen rakentaminen ja ihmisten henkisen hyvinvoinnin tukeminen nähtäisiin olennaisena osana yhteiskunnan toimintakykyä. Kaikki yhteiskunnallisesti arvokas toiminta ei tuota välitöntä rahallista voittoa, mutta sen puuttuminen voi aiheuttaa valtavia inhimillisiä ja taloudellisia kustannuksia. Tämän ymmärtäminen olisi mielestäni yksi merkittävimmistä muutoksista, joita taloudellisessa ajattelussamme voisi tapahtua.

Tiedän hyvin, ettei tällainen muutos syntyisi yhdessä yössä. Se vaatisi uudenlaista kansainvälistä yhteistyötä, taloudellista osaamista, lainsäädäntöä ja ennen kaikkea yhteistä tahtoa. Sen olisi myös ratkaistava vaikeita kysymyksiä resursseista, kannustimista, inflaatiosta, omistamisesta ja siitä, kuka saa käyttää taloudellista päätösvaltaa. Jokainen uusi järjestelmä sisältää myös mahdollisuuden väärinkäytöksiin, minkä vuoksi avoimuus, demokraattinen valvonta ja ihmisten itsemääräämisoikeus olisivat välttämättömiä sen toiminnalle. Mutta mikään nykyisessäkään järjestelmässä ei ole syntynyt itsestään. Jokainen pankki, valuutta, verojärjestelmä, valtion budjetti ja taloudellinen sopimus on ihmisten luoma. Ne ovat syntyneet tiettyjen historiallisten olosuhteiden, tarpeiden ja valintojen seurauksena, ja niitä on muutettu lukemattomia kertoja ihmiskunnan historian aikana. Jos olemme kyenneet rakentamaan tämän järjestelmän, miksi emme kykenisi rakentamaan myös toisenlaista?

Tietoisuuden kasvu mitataan siinä, kuinka kohtelemme toisiamme

Olen puhunut paljon ihmiskunnan tietoisuuden kasvusta, tulevaisuudesta ja siitä, millaisia mahdollisuuksia meillä on kehittyä lajina. Mutta mitä tietoisuuden kasvu lopulta tarkoittaa, jos emme kykene muuttamaan edes niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka itse olemme luoneet? Voimme keskustella henkisyydestä, universaalista rakkaudesta, korkeammasta tietoisuudesta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta loputtomiin. Niiden merkitys jää kuitenkin vajaaksi, jos emme kykene soveltamaan samoja periaatteita siihen, kuinka kohtelemme toisiamme tässä maailmassa. Minusta tietoisuuden kasvu näkyy ennen kaikkea siinä, millaisen arvon annamme elämälle. Siinä, kuinka kohtelemme heitä, jotka ovat menettäneet työnsä, sairastuneet, ikääntyneet tai joutuneet elämässään vaikeuksiin. Siinä, kuinka huolehdimme lapsista, luonnosta ja tulevista sukupolvista. Ja siinä, kykenevätkö yhteiskuntamme johtajat näkemään taloudellisten laskelmien taakse ihmisen, jonka elämästä heidän päätöksissään on kysymys.

Suurin muutos alkaa siitä, mitä pidämme mahdollisena

Olemme tottuneet ajattelemaan, että nykyinen maailmanjärjestys on ainoa mahdollinen tapa järjestää yhteinen elämämme. Että velka, korot, jatkuva kilpailu ja taloudellinen kasvu ovat välttämättömiä edellytyksiä sille, että yhteiskunta voi toimia. Mutta ehkä suurin muutoksen este on juuri tämä uskomus. Se, että olemme alkaneet pitää ihmisten luomia sääntöjä muuttumattomina totuuksina ja unohtaneet, että niiden tarkoituksena pitäisi olla yhteisen elämän mahdollistaminen. Ihmiskunnalla on valtavasti tietoa, osaamista ja teknologiaa. Osaamme rakentaa lentokoneita, kehittää tekoälyä, tutkia maailmankaikkeuden syntyä ja muokata aineen rakennetta. Silti emme ole onnistuneet luomaan talousjärjestelmää, jossa jokainen ihminen voisi luottaa siihen, ettei hänen kotinsa ja ruokansa ole jatkuvasti uhattuna taloudellisten olosuhteiden muuttuessa. Tämä ristiriita kertoo mielestäni jotakin hyvin olennaista siitä, mihin olemme suunnanneet yhteisen huomiomme ja mitä olemme oppineet pitämään tärkeänä.

Ehkä tulevaisuuden suurin läpimurto ei lopulta olekaan teknologinen. Ehkä se on oivallus siitä, että ihmisen ei tarvitse ansaita oikeuttaan olemassaoloon. Että yhteiskunnan tehtävä on mahdollistaa elämä, eikä elämä ole olemassa yhteiskunnan taloudellisten rakenteiden ylläpitämistä varten. Minä en usko, että yhteiskunnan onnistumista pitäisi mitata sillä, kuinka paljon se kykenee tuottamaan varallisuutta, jos samaan aikaan yhä useampi ihminen menettää mahdollisuutensa turvalliseen ja ihmisarvoiseen elämään. Todellinen vauraus ei mielestäni ole pankkitilien saldoissa, valtion taseissa tai markkinoiden kasvukäyrissä. Se on siinä, että ihmisellä on mahdollisuus elää, rakastaa, oppia, luoda, tehdä työtä, levätä ja rakentaa tulevaisuuttaan ilman jatkuvaa pelkoa kaiken menettämisestä.

Rahan pitäisi palvella elämää, ei elämän rahaa

Kun seuraavan kerran kuulemme puhuttavan välttämättömistä leikkauksista, talouden sopeuttamisesta tai siitä, ettei johonkin yhteiskunnallisesti tärkeään asiaan yksinkertaisesti ole varaa, meidän olisi ehkä syytä kysyä, millaisiin asioihin meillä sitten on varaa ja kuka näistä valinnoista lopulta hyötyy. Taloudelliset resurssit eivät ole rajattomia, mutta niiden käyttämistä koskevat päätökset ovat aina myös arvovalintoja. Niiden kautta määrittelemme, millaista elämää pidämme tavoittelemisen arvoisena ja keiden hyvinvoinnista olemme valmiita kantamaan vastuuta. Yhteiskunnan kehitystä ei voida arvioida ainoastaan sen perusteella, kuinka tehokkaasti se kykenee hallitsemaan numeroita, jos samalla unohdamme niiden numeroiden takana elävät ihmiset.

Ehkä meidän olisi vihdoin aika uskaltaa kysyä, kenen hyväksi nykyinen järjestelmä oikeastaan toimii ja millaisen maailman haluamme jättää seuraaville sukupolville. Haluammeko todella jatkaa kehitystä, jossa yhä useampi ihminen joutuu käyttämään suuren osan elämästään pelkkään taloudelliseen selviytymiseen, vaikka ihmiskunnan yhteinen osaaminen ja teknologiset mahdollisuudet ovat suuremmat kuin koskaan aikaisemmin? Vai voisimmeko alkaa rakentaa yhteiskuntaa, jossa turvallisuus, ihmisarvo ja mahdollisuus mielekkääseen elämään olisivat taloudellisen päätöksenteon todellisia lähtökohtia?

Sillä jos yhteiskunnan ylläpitäminen edellyttää jatkuvasti sen ihmisten hyvinvoinnin heikentämistä, on mielestäni syytä pohtia, tarvitsevatko ihmiset enää lisää sopeutumista vai tarvitseeko itse järjestelmä perusteellisen muutoksen. Ja jos raha on lopulta ihmisen luoma väline, jonka tarkoituksena on helpottaa yhteistä elämäämme, olisi ehkä korkea aika palauttaa se alkuperäiseen tehtäväänsä.

Rahan pitäisi palvella elämää. Elämän ei pitäisi kulua rahan palvelemiseen.