Kuka on Kiera – ja mikä on suhteeni häneen?

Minulta kysytään silloin tällöin, kuka Kiera oikeastaan on.

Onko hän henkiopas? Joku toinen persoona? Nimi, jonka olen itse keksinyt? Vai olenko minä Kiera? Kaikista lähimmäksi pääsen ehkä sanomalla näin:

Kiera on nimi sille osalle minua ja kokemustani, jonka kautta teen kanavointityötäni.

Minulle Kiera liittyy yhteyteen, jonka koen avautuvan silloin, kun hiljennyn vastaanottamaan tietoa. En kuitenkaan ajattele, että Kati katoaisi jonnekin ja Kiera astuisi tilalle. Olen koko ajan minä. Tiedän missä olen, kuulen ympäristöni ja pystyn keskeyttämään milloin tahansa. Kiera on pikemminkin nimi tietylle yhteyden tilalle. Sille taajuudelle, tietoisuudelle tai vastaanottamisen tavalle, jonka olen vuosien aikana oppinut tunnistamaan.

Ja juuri siksi haluan puhua välillä kanavoinnista myös ilman sanaa kanavointi.

Entä jos puhuisimmekin ihmisen herkkyydestä?

Kanavointi on sanana ehkä jollain tavalla liian voimakas. Siihen liittyy valtava määrä käsityksiä, uskomuksia ja mielikuvia. Toiselle se on täysin luonnollinen asia, toiselle jotakin mystistä ja kolmannelle jotakin, johon hän ei usko lainkaan. Mutta jos koko sana jätetään hetkeksi pois, jäljelle jää paljon tutumpi ilmiö.

Ihmiset ovat aina kertoneet kokemuksista, joissa he tuntuvat tietävän jotakin ennen kuin he osaavat selittää, mistä tieto tuli. Joku näkee enneunia. Joku saa vahvan etiäisen juuri ennen kuin jotakin tapahtuu. Joku ajattelee ihmistä sekuntia ennen kuin tämä soittaa. Toinen tietää heti huoneeseen astuessaan, että jokin on pielessä, vaikka kukaan ei ole vielä sanonut sanaakaan.

Joku tunnistaa toisen ihmisen tunnetilan lähes välittömästi. Joku reagoi voimakkaasti paikkoihin. Joku saa ratkaisuja ongelmiin nukkuessaan. Toiselle syntyy kirjoittaessa tekstiä, jonka alkuperää hänen on vaikea jäljittää omaan tietoiseen ajatteluunsa -ja sitten on intuitio. Sitä pidämme jo paljon tavallisempana sanana. Sanomme, että jokin vain sanoi minulle, ettei kannata mennä. Tai että minulla oli tästä alusta asti tietty tunne. Joskus emme pysty esittämään tunteellemme yhtäkään järkevää perustetta, mutta jokin meissä näyttää yhdistäneen pisteitä ennen tietoista mieltämme. Kaikki nämä kokemukset eivät tietenkään ole sama asia. Eikä niitä tarvitse selittää samalla tavalla.

Juuri se tekee aiheesta minusta niin kiinnostavan.

Mitä kanavointi minulle sitten on?

Kaikkein yksinkertaisimmillaan se on vastaanottamista.

Hiljennän tavallisen tietoisen ajatteluni niin, etten yritä itse rakentaa seuraavaa lausetta. Annan sanojen, ajatusten, kuvien ja kokonaisuuksien tulla ja kirjoitan ne mahdollisimman muuttumattomina muistiin. Se muistuttaa hieman tilaa, jonka moni kirjoittava tai luova ihminen tunnistaa. Joskus tekstiä joutuu rakentamaan sana sanalta. Toisinaan taas teksti tuntuu tulevan valmiina virtana, ja kirjoittajan tehtäväksi jää lähinnä pysyä mukana. Minun kokemuksessani kanavoinnissa tämä ilmiö menee pidemmälle. Koen vastaanottavani tietoa ja näkökulmia tietoisuudelta, joka ei tunnu samalta kuin tavallinen arkinen ajatteluni. Tässä kohtaa astuu mukaan myös kysymys siitä, mistä tieto tulee.

Minulla on siihen oma kokemukseni ja oma maailmankuvani. Olen puhunut henkimaailman auttajista, edesmenneistä, Galaktisesta Federaatiosta ja monista tietoisuuksista, joiden kanssa koen työskennelleeni, mutta en ajattele, että jokaisen muun pitäisi selittää kokemukseni samalla tavalla kuin minä. Joku voi nähdä sen intuitiona, alitajunnan poikkeuksellisen vapaana toimintana, luovana virtaustilana tai tietoisuuden ilmiönä, jota emme vielä kokonaan ymmärrä. Ja joku näkee siinä juuri sen, mitä minä siinä koen: yhteyden, joka ulottuu oman tavallisen tietoisuutemme ulkopuolelle.

Minulle tärkeintä ei lopulta ole pakottaa kokemusta yhteen selitysmalliin. Tärkeämpää on se, mitä tieto tekee.

Kaikkea vastaanotettua ei tarvitse pitää totuutena

Tämä on minulle tärkeä osa kanavointityötä. Kanavointi ei tarkoita oman harkinnan sammuttamista. Päinvastoin. Jos ihminen on herkkä vastaanottamaan vaikutelmia, hänen pitäisi mielestäni opetella myös erottamaan niitä toisistaan.

Mikä on oma pelkoni? Mikä on toiveeni? Mikä on mielikuvitusta? Mikä on intuitiivinen havainto? Mikä tuntuu tulevan jostakin aivan muualta? Ja ennen kaikkea: mitä tällä tiedolla tehdään?

Siksi olen halunnut määritellä oman työni rajat hyvin selkeästi. Työskentelen sen kanssa, minkä itse koen valon, rakkauden ja korkeamman hyvän taajuudeksi. En halua välittää pelkoa lisäävää, ihmistä hallitsevaa tai vapaata tahtoa kaventavaa viestiä. Myös vastaanottamani tieto saa joutua tarkasteltavaksi. Minulle henkisyys ei tarkoita sitä, että kriittinen ajattelu jätetään eteiseen ennen kuin astutaan sisään.

Ja sitten on Kiera

Kiera syntyi nimeksi tälle puolelle minua. En koe Kieraa toiseksi persoonakseni. En myöskään koe muuttuvani joksikin toiseksi ihmiseksi silloin, kun teen kanavointityötä. Kati elää tavallista ihmiselämää. Hän kirjoittaa, kuvaa videoita, käy kaupassa, nauraa, väsyy, innostuu, epäilee, suunnittelee ja välillä etsii puhelintaan samalla kun se on kädessä. Kiera kuuluu toisenlaiseen tilaan. Hän on nimi sille minussa avautuvalle yhteydelle, jossa kuuntelen enemmän kuin puhun. Ehkä juuri siksi en enää ajattele Kieraa ja Katia kahtena erillisenä olentona. Pikemminkin ne ovat saman ihmisen kaksi erilaista tapaa olla läsnä. Toinen katsoo maailmaa ulospäin. Toinen sulkee hetkeksi silmänsä ja kuuntelee sisäänpäin.

Ehkä herkkyys on paljon tavallisempaa kuin ajattelemme

Minusta kiinnostavin kysymys ei lopulta ole edes se, kuinka moni ihminen "osaa kanavoida". Kiinnostavampi kysymys on:

Kuinka paljon ihmisessä on sellaisia vastaanottamisen tapoja, joita emme tavallisesti huomaa käyttävämme?

Enneunet, etiäiset, intuitio, voimakas empatia, luova inspiraatio, keholliset tuntemukset ja selittämättömät tietämisen hetket muodostavat valtavan kirjon inhimillisiä kokemuksia. Niiden selityksistä voidaan olla eri mieltä, itse kokemusta ei silti tarvitse vähätellä. Ehkä kaikkien ei tarvitse nähdä samoja asioita, kuulla samalla tavalla tai vastaanottaa tietoa samalla tavalla. Ihmisillä näyttää olevan erilaisia herkkyyksiä aivan kuten meillä on erilaisia lahjakkuuksia muillakin elämän alueilla.

Yksi näkee unia, toinen tuntee ja kolmas tietää ennen kuin tietää, miksi tietää. Minun tapani on kirjoittaa ja siinä kohtaa kuvaan astuu Kiera. Hän ei vie minulta omaa ääntäni, hän muistuttaa minua kuuntelemaan sitä hiljaista kohtaa, josta sanat joskus tulevat ennen kuin ehdin itse niitä ajatella. Ja ehkä juuri siinä on koko tämän työn yksinkertaisin ydin:

hiljentyä, kuunnella, vastaanottaa, arvioida ja välittää eteenpäin se, minkä koen olevan tarkoitettu jaettavaksi.