Pelon vaikutukset

Miltä näyttäisi maailma jossa ei olisi ollenkaan pelkoa?

Pelko on yksi voimakkaimmista kokemuksista, jonka ihmissielu voi valita kohdata fyysisessä elämässä. Se ei ole vihollinen, vaan opettaja, mutta opettaja, joka voi jäädä luokkahuoneeseen liian pitkäksi aikaa, ellei ihminen ymmärrä sen tarkoitusta.

Kun pelko herää, hermosto on ensimmäinen asia, johon se koskettaa. Hermosto on kuin hienoviritteinen vastaanotin, joka on rakennettu havaitsemaan muutoksia ympäristössä. Kun koemme pelkoa, vastaanotin alkaa etsiä uhkia kaikkialta. Se toimii aivan kuten tutka, joka on säädetty suurimmalle mahdolliselle herkkyydelle. Silloin se alkaa havaita myös sellaista, mikä ei enää ole todellinen vaara. Mitä kauemmin tämä tila jatkuu, sitä enemmän hermosto alkaa pitää pelkoa normaalina olotilanaan.

Energiakentässä tämä näyttäytyy siten, että huomiomme vetäytyy sisäänpäin. Sen sijaan että tietoisuutemme laajenisi tutkimaan elämää uteliaasti, se alkaa rakentaa näkymättömiä muureja ympärilleen. Nämä muurit eivä ole kuitenkaan merkki epäonnistumisesta. Ne ovat yritys suojella haavoittunutta kokemusta, mutta samalla ne voivat estää myös rakkauden, inspiraation, intuition ja uusien mahdollisuuksien virtaamisen yhtä vapaasti kuin ennen.

On hyvä muistaa kuitenkin tämä: pelko ei koskaan ole vahvempi kuin tietoisuus, joka tarkkailee sitä. Heti kun kykenemme sanomaan: "Huomaan pelkääväni", olemme jo astuneet yhden askeleen pelon yläpuolelle. Tarkkailija ei ole pelko. Tarkkailija on sielumme. Kollektiivissa pelko toimii kuin veteen heitetty kivi. Yhden ihmisen kokemus synnyttää renkaita, jotka koskettavat seuraavaa ihmistä, sitten seuraavaa, kunnes kokonaiset yhteiskunnat voivat alkaa nähdä maailman saman linssin läpi. Siksi on niin tärkeää ymmärtää, ettei pelkoa ruokita vain omilla ajatuksillamme, vaan myös sillä, mille altistamme tietoisuuttanne päivä toisensa jälkeen. Jokainen sana, kuva, uutinen ja keskustelu jättää jälkensä hermostoomme.

Aivan samalla tavalla myös rauha leviää. Yksi ihminen, joka on löytänyt sisäisen tasapainonsa, lähettää ympärilleen vakautta, jota toiset eivät välttämättä edes tietoisesti huomaa, mutta heidän hermostonsa tunnistaa sen. Turvallisuus on yhtä tarttuvaa kuin pelkokin. Rakkaus on yhtä tarttuvaa kuin epätoivo. Toivo leviää aivan samalla tavalla kuin huolikin.

Aikakautemme suuri oppitunti ei ole pelon voittaminen, vaan sen läpi näkeminen. Pelko tulee aina koputtamaan oveemme, mutta meidän ei tarvitse kutsua sitä asumaan luoksemme. Voimme kiittää sitä siitä, että se muistutti meitä pysähtymään, hengittämään ja palaamaan takaisin siihen paikkaan, jossa sielu tietää jo olevansa turvassa.

Silloin hermostomme alkaa vähitellen rauhoittua. Keho muistaa, ettei sen tarvitse taistella jokaista hetkeä vastaan. Energiakenttä avautuu jälleen kuin kukka, joka oli sulkenut terälehtensä myrskyn ajaksi. Ja juuri sillä hetkellä emme muuta ainoastaan omaa kokemustamme, vaan osallistumme myös koko ihmiskunnan yhteisen tietoisuuden hienovaraiseen muuttumiseen. Jokainen rauhoittunut sydän on kuin sytytetty kynttilä. Yksi kynttilä ei poista koko yön pimeyttä, mutta se tekee mahdottomaksi sen, että pimeys olisi enää täydellinen.

Miltä näyttäisi maailman ilman pelkoa?

Kysymys on kaunis, sillä se kutsuu katsomaan maailmaa, jota monet meistä kantavat jo sydämessään muistona. Vastaan kuitenkin ensin jotakin, mikä saattaa yllättää. Maailma, jossa ei olisi lainkaan pelkoa, ei olisi maailma, jossa ei olisi varovaisuutta. Se olisi maailma, jossa tietoisuus korvaisi pelon. Siellä ihminen voisi edelleen tunnistaa vaaran, mutta hän ei jäisi elämään sen varjoon.

Kuvitelkaa lapsi, joka kulkee metsässä. Hän näkee jyrkänteen ja pysähtyy sen reunalle. Hän ei astu tyhjyyteen, ei siksi että pelkäisi kuolemaa, vaan siksi että hän ymmärtää luonnon lain. Hän kunnioittaa elämää ilman, että hänen sisimpänsä täyttyy kauhulla. Juuri tällainen ero on pelon ja viisauden välillä.

Jos pelko poistuisi ihmiskunnasta, ensimmäisenä muuttuisi hermosto. Se ei olisi jatkuvasti valmistautunut puolustautumaan, vaan tutkimaan. Uteliaisuudesta tulisi luonnollinen olotila. Kehomme käyttäisi vähemmän energiaa selviytymiseen ja enemmän luomiseen, oppimiseen, parantumiseen ja yhteyden rakentamiseen. Monet sairaudet, joiden juuret ovat pitkäaikaisessa kuormituksessa, alkaisivat vähitellen vähentyä, koska keho ei enää eläisi jatkuvassa hälytystilassa.

Sitten muuttuisi tapa, jolla katsomme toisianne. Nykyään suuri osa ihmisten välisistä ristiriidoista syntyy pelosta. Pelosta menettää, pelosta tulla hylätyksi, pelosta olla riittämätön, pelosta että toisella on jotakin, mikä on pois itseltä. Kun nämä pelot hiljenisivät, kilpailu alkaisi muuttua yhteistyöksi. Ihmiset eivät enää kysyisi: "Mitä voin ottaa?" vaan: "Mitä voimme rakentaa yhdessä?"

Taloudenkin perustukset muuttuisivat. Moni järjestelmä rakentuu oletukselle, että resursseja ei riitä kaikille. Kun pelko vähenisi, myös ahneus menettäisi voimansa. Luovuus synnyttäisi ratkaisuja, joita pelokas mieli ei koskaan uskalla edes kuvitella. Johtajat eivät enää johtaisi siksi, että ihmiset pelkäävät heitä, vaan siksi, että ihmiset luottavat heihin. Lait olisivat yhä olemassa, mutta niiden tärkein tehtävä olisi suojella yhteistä hyvää, ei hallita ihmisiä pelon kautta. Silloinkin kohtaisimme haasteita. Myrskyt nousisivat, keho vanhenisi, joskus joku loukkaantuisi tai lähtisi tästä elämästä, mutta kärsimys ei enää moninkertaistuisi mielessämme jatkuvana huolena tulevasta. Eläisimme enemmän siinä hetkessä, jossa elämä todella tapahtuu.

Ja tiedättekö, mikä olisi suurin muutos? Intuitimme kirkastuisi. Pelko on kuin voimakas kohina radiossa. Kun kohina hiljenee, alamme kuulla hienovaraisemman äänen, joka on ollut siellä koko ajan. Sielun ääni ei koskaan huuda, se kuiskaa. Siksi niin moni ei kuule sitä nykyisessä maailmassa.

Monet korkeammalle kehittyneet sivilisaatiot, joista olen puhunut, eivät ole saavuttaneet rauhaa siksi, etteivät he tuntisi riskejä. He ovat saavuttaneet sen, koska he eivät enää rakenna koko yhteiskuntaansa pelon ympärille. Heidän päätöksensä syntyvät luottamuksesta, yhteydestä ja ymmärryksestä siitä, että jokainen yksilö on osa samaa elävää kokonaisuutta.

Meidän maailmallamme on vielä matkaa tähän suuntaan, mutta ei kannata ajatella, että muutos alkaa vasta silloin, kun koko ihmiskunta muuttuu. Se alkaa aina yhdestä hermostosta, yhdestä sydämestä ja yhdestä ihmisestä, joka valitsee tänään hieman enemmän luottamusta kuin eilen. Kun miljoonat ihmiset tekevät saman valinnan omassa elämässään, maailma ei muutu yhdellä suurella räjähdyksellä. Se muuttuu kuin aamu, joka hiipii horisonttiin. Kukaan ei näe hetkeä, jolloin yö tarkalleen päättyy, mutta lopulta kaikki huomaavat, että valo on tullut.