Rajanveto - Missä kulkee ymmärtämisen, hyväksymisen ja itsensä kunnioittamisen raja?

Rajojen opettelu alkaa usein niiden ylittämisestä

Rajanveto on yksi niistä elämän taidoista, joita harva meistä hallitsee vielä nuorena. Usein omat rajat tulevat tutuiksi vasta sen jälkeen, kun niitä on ylitetty riittävän monta kertaa. Joskus oppiminen tapahtuu pienten pettymysten kautta, toisinaan siihen tarvitaan kokemuksia, jotka jättävät jälkeensä pitkäaikaisen tunteen väärin kohdelluksi tulemisesta. Nuorempana oma identiteetti, itsetunto ja käsitys siitä, millaista kohtelua ansaitsee, ovat usein vielä rakentumassa. Ihminen haluaa tulla hyväksytyksi, kuulua joukkoon ja olla pidetty. Ongelmat alkavat silloin, kun hyväksynnän tarve kasvaa suuremmaksi kuin kyky kuunnella itseään.

Moni tunnistaa varmasti tilanteen, jossa on suostunut johonkin, vaikka sisimmässään olisi halunnut sanoa ei. Ehkä on luvannut palveluksen, johon ei olisi ollut voimavaroja, kuunnellut epäasiallista puhetta puuttumatta siihen tai myötäillyt toista välttääkseen ristiriidan. Vasta jälkeenpäin alkaa nousta aivan toisenlaisia tunteita. Saattaa ahdistaa, suututtaa tai ottaa suorastaan rankasti päähän. Mieleen palaavat sanat, jotka olisi halunnut sanoa, ja asiat, joihin olisi pitänyt puuttua. Silloin syntyy usein päätös, että ensi kerralla toimin toisin. Silti seuraavan tilanteen tullessa vanha toimintamalli saattaa jälleen ottaa vallan. Jos on oppinut jo varhain, että rauha säilyy parhaiten mukautumalla muiden tahtoon, voi aikuisenakin tuntua turvallisemmalta joustaa kuin ilmaista eriävä mielipiteensä.

Rajojen asettamisen vaikeudessa on myös toinen ongelma. Kun ihminen sallii rajojensa toistuvan ylittämisen, toinen saattaa alkaa pitää sitä normaalina osana heidän välistään suhdetta. Jos olet aina käytettävissä, sinulta odotetaan jatkuvaa saatavilla olemista. Jos olet aina valmis joustamaan, joustamisesta tulee itsestäänselvyys. Erityisen hankalaksi tilanne muuttuu silloin, kun rajojen asettaminen herättää toisessa vastustusta. Ihminen, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi, saattaa loukkaantua, syyllistää tai tulkita rajojen asettamisen henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi. Silloin on opittava kestämään myös se epämukavuus, jonka toisen pettymys tai suuttumus herättää. Vastuu huonosta käytöksestä kuuluu aina sille, joka niin toimii, mutta oma vastuumme liittyy siihen, kuinka toimimme tilanteen jatkuessa.

Käännä toinenkin poski, mutta kuinka monta kertaa?

Henkisestä näkökulmasta rajojen asettamiseen liittyy mielestäni erityisen kiinnostava ristiriita. Monissa hengellisissä ja henkisissä opetuksissa korostetaan anteeksiantoa, myötätuntoa ja ehdotonta rakkautta. Jeesuksen tunnettu opetus toisenkin posken kääntämisestä on yksi tunnetuimmista esimerkeistä. Mutta mitä tuo opetus oikeastaan tarkoittaa käytännön elämässä? Jos joku kohtelee sinua huonosti, tulisiko sinun hyväksyä se ja antaa hänen jatkaa? Jos toinen loukkaa sinua toistuvasti, pitäisikö sinun aina vastata ymmärryksellä ja rakkaudella? Entä jos ihminen käyttää hyväkseen sinun haluasi toimia oikein? Kuinka monta kertaa poski pitäisi kääntää, ennen kuin ihminen saa todeta, ettei enää halua tulla läpsityksi?

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka helposti henkisiä opetuksia voidaan tulkita tavalla, joka johtaa oman hyvinvoinnin laiminlyömiseen. Jos rakkaus ymmärretään kaiken sallimisena, saatamme päätyä tilanteeseen, jossa annamme toisille oikeuden toimia itseämme kohtaan tavoilla, joita emme koskaan hyväksyisi kohdistettavan kehenkään meille rakkaaseen ihmiseen. Jeesuksen opetusta voidaan kuitenkin tarkastella myös kehotuksena katkaista koston ja väkivallan kierre. Ihminen voi kieltäytyä vastaamasta loukkaukseen uudella loukkauksella ja säilyttää oman arvokkuutensa silloinkin, kun toinen toimii väärin. Tämä ei edellytä huonon kohtelun loputonta sietämistä. Jos ihminen jatkuvasti loukkaa, alistaa tai käyttää toista hyväkseen, hänen toimintansa salliminen voi pahimmillaan vahvistaa käsitystä siitä, että hänellä on oikeus toimia niin. Voisiko joskus kaikkein rakkaudellisin teko olla se, että sanoo riittävän selkeästi: nyt riittää?

Kun sananvapaudesta tulee perustelu toisen loukkaamiselle

Sosiaalinen media on tuonut rajojen asettamiseen aivan uuden ulottuvuuden. Aikaisemmin ihmisten väliset ristiriidat jäivät usein suhteellisen pienen piirin tietoon, mutta nykyään kuka tahansa voi kirjoittaa kokemuksiaan ja mielipiteitään julkisesti tuhansien ihmisten nähtäväksi. Sananvapaus on tärkeä oikeus, jota tulee puolustaa. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan näkemykseensä ja kokemustensa ilmaisemiseen. Mutta missä kulkee raja oman kokemuksen kertomisen ja toisen ihmisen yksityisyyden loukkaamisen välillä?

Ajatellaan tilannetta, jossa ihminen kirjoittaa julkisesti toisesta ihmisestä, kuvailee tämän luonnetta, käyttää halventavia nimityksiä tai tuo esiin yksityiskohtia, jotka kuuluvat henkilökohtaiseen elämään. Kirjoituksissa saatetaan esittää asioita yksipuolisesti, jättää olennaisia tapahtumia kertomatta tai luoda lukijoille mielikuva, joka ei vastaa toisen osapuolen kokemusta tapahtuneesta. Entä jos kirjoittajalle kerrotaan, että julkaisut koetaan loukkaavina, ja niiden lopettamista pyydetään? Mitä jos hän jatkaa siitä huolimatta, ehkä jopa perustellen toimintaansa sananvapaudella, omalla totuudellaan tai oikeudellaan käsitellä kokemuksiaan?

Mielestäni tässä tullaan olennaisen kysymyksen äärelle. Jokaisella on oikeus kertoa omasta elämästään, mutta kahden ihmisen yhteinen historia ei kuulu yksinomaan kummankaan omistukseen. Se, että jokin asia on tapahtunut myös minulle, ei automaattisesti tarkoita, että minulla olisi rajaton oikeus julkaista kaikkea siihen liittyvää toisesta ihmisestä. Erityisen tärkeäksi tämä muodostuu silloin, kun kirjoittajalla on suuri yleisö. Julkisella kirjoituksella voi olla vaikutuksia toisen ihmisen maineeseen, ihmissuhteisiin, työhön ja turvallisuuden tunteeseen. Lukijat muodostavat käsityksiään sen perusteella, mitä heille kerrotaan, eivätkä he välttämättä koskaan kuule tapahtumien toista puolta. Toisinaan julkinen kirjoittaminen voi muodostua myös keinoksi jatkaa ristiriitaa tilanteessa, jossa toinen osapuoli on jo ilmaissut halunsa vetäytyä siitä.

Sananvapaus ei tarkoita rajatonta oikeutta loukata toisen kunniaa tai yksityiselämää. Lainsäädäntö asettaa ilmaisulle tiettyjä rajoja, mutta kaikki epäasiallinen tai loukkaava toiminta ei välttämättä täytä rikoksen tunnusmerkkejä. Tarkoittaako tämä, että kaikkea lain sallimaa pitäisi myös ihmissuhteissa sietää?

Missä kulkee henkilökohtaisen ja oikeudellisen rajan ero?

Tässä on tärkeää erottaa toisistaan ihmisen henkilökohtaiset rajat ja yhteiskunnan asettamat oikeudelliset rajat. Laki määrittelee, millainen toiminta on kiellettyä ja millaisesta toiminnasta voi seurata oikeudellisia seuraamuksia. Henkilökohtaiset rajat puolestaan liittyvät siihen, millaista kohtelua olemme valmiita hyväksymään omassa elämässämme. Näiden kahden väliin jää suuri alue, jolla tapahtuu asioita, jotka voivat olla täysin laillisia mutta silti epäystävällisiä, epäoikeudenmukaisia tai toista vahingoittavia. Ihminen voi puhua toiselle alentavasti, vähätellä hänen tunteitaan tai syyllistää ilman, että kyseessä olisi rikos. Se ei silti tee käytöksestä hyväksyttävää.

Meillä jokaisella on oikeus päättää, millaisissa ihmissuhteissa haluamme olla ja millaista vuorovaikutusta olemme valmiita jatkamaan. Oman rajan asettaminen ei kuitenkaan tarkoita oikeutta määrätä toisen ihmisen ajatuksista tai tunteista. Toinen saa olla eri mieltä, pettyä ja tehdä omia valintojaan. Samalla meillä on oikeus päättää, osallistummeko keskusteluun tai jatkammeko ihmissuhdetta. Jos jonkun käytös aiheuttaa jatkuvasti ahdistusta, pelkoa tai voimakasta epämukavuutta, tunnetta kannattaa kuunnella. Se ei yksin todista, että toinen olisi tehnyt jotakin väärää, mutta kertoo, että tilanteessa on jotakin tarkastelemisen arvoista. Rajojen asettaminen vaatii myös kykyä erottaa rakentava palaute tarkoituksellisesta loukkaamisesta.

Entä väkivalta? Voiko sekin olla sielun oppikokemus?

Henkisessä maailmankatsomuksessa puhutaan usein sielunsuunnitelmista, karmasta ja kokemuksista, joita sielu on tullut fyysiseen elämään oppimaan. Ajatukseen sisältyy mahdollisuus tarkastella vaikeitakin elämäntapahtumia osana laajempaa kasvun ja ymmärryksen prosessia. Olen itse pohtinut paljon sitä, kuinka vaikeat kokemukset voivat muuttaa ihmistä ja hänen käsitystään elämästä. Joskus vasta hyvin raskaan elämänvaiheen jälkeen ihminen huomaa löytäneensä itsestään voimavaroja, joita ei tiennyt olevan olemassa. Mutta jos uskomme, että vaikeillakin kokemuksilla voi olla jokin suurempi tarkoitus, tarkoittaako se, että meidän pitäisi antaa niiden jatkua?

Ajatellaan ihmistä, joka elää väkivaltaisessa parisuhteessa. Hän saattaa yrittää ymmärtää kumppaninsa käytöstä tämän vaikean lapsuuden, traumojen tai henkisten haasteiden kautta. Hän voi uskoa, että rakkaudella, kärsivällisyydellä ja anteeksiannolla toinen vielä muuttuu. Ehkä hän ajattelee, että suhde on osa hänen sielunsa oppikokemusta ja että hänen tehtävänsä on oppia rakastamaan ehdoitta. Mutta missä vaiheessa tällainen ajattelu alkaa kääntyä ihmistä itseään vastaan? Väkivallan kokeminen ei ole koskaan velvollisuus, eikä minkään henkisen opetuksen pitäisi johtaa siihen, että ihminen kokee joutuvansa jäämään vaaralliseen tilanteeseen. Toisen vaikean menneisyyden ymmärtäminen ei poista hänen vastuutaan omasta käyttäytymisestään. Jos vaikeita kokemuksia haluaa tarkastella sielullisina oppitunteina, eikö yksi mahdollinen oppi voisi olla juuri se, että ihminen oppii suojelemaan itseään?

Vastuu väkivallasta kuuluu aina sen tekijälle. Kokemuksista voi myöhemmin löytää merkityksiä, jotka auttavat rakentamaan tulevaisuutta, mutta jokaiselle kärsimykselle ei tarvitse löytää henkistä selitystä. Joskus riittää, että tunnistaa tapahtuneen vääräksi ja antaa itselleen luvan jatkaa eteenpäin.

Kun toinen ei hyväksy asettamaasi rajaa

Yksi rajojen asettamisen vaikeimmista puolista liittyy tilanteisiin, joissa toinen ihminen ei suostu hyväksymään niitä. Voit kertoa rauhallisesti, miksi jokin toiminta tuntuu sinusta väärältä, pyytää toista lopettamaan ja yrittää keskustella asiasta rakentavasti. Saatat selittää tunteitasi yhä uudelleen siinä toivossa, että toinen lopulta ymmärtäisi. Moni jää tällaiseen selittämisen kierteeseen. Ajatellaan, että jos vain löydän oikeat sanat, toinen varmasti käsittää, mitä tarkoitan. Jos pystyn perustelemaan kokemukseni riittävän hyvin, hän ehkä viimein tunnistaa oman toimintansa vaikutukset. Joskus näin tapahtuukin, mutta aina toinen ei halua tai kykene tarkastelemaan asiaa sinun näkökulmastasi.

Toisinaan on hyväksyttävä, ettei meillä ole mahdollisuutta saada toista ihmistä ymmärtämään omaa kokemustamme. Hän saattaa pitää kiinni omasta tulkinnastaan, kokea itse tulleensa väärin kohdelluksi tai nähdä asettamamme rajat epäoikeudenmukaisina. Tällöin rajojen asettaminen muuttuu sanoista teoiksi. Erityisesti julkisessa keskustelussa voi syntyä houkutus puolustautua jokaista väitettä vastaan. Ihminen haluaa luonnollisesti korjata itseään koskevat virheelliset käsitykset ja varmistaa, ettei hänen vaikenemistaan tulkita myöntymiseksi. Jatkuva puolustautuminen voi kuitenkin sitoa ihmisen loputtomaan vuorovaikutukseen, jota hän ei enää haluaisi jatkaa. Joskus on perusteltua oikaista virheellisiä tietoja, toisinaan taas suojella omaa rauhaa ja antaa asian edetä muita reittejä. Oman rajan toteutuminen ei aina edellytä sitä, että toinen hyväksyy sen.

Voiko rajojen asettaminen olla henkistä kasvua?

Henkisestä kasvusta puhuttaessa huomio kiinnittyy usein siihen, kuinka hyvin ihminen kykenee ymmärtämään muita, antamaan anteeksi ja suhtautumaan ympäröivään maailmaan rakkaudellisesti. Harvemmin puhutaan siitä, kuinka paljon henkistä kypsyyttä voi vaatia oman rajansa asettaminen. Jos ymmärrämme kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia ja ansaitsevan kunnioitusta, miksi sulkisimme itsemme tämän ajatuksen ulkopuolelle? Joskus henkisyyden ympärille rakentuu mielikuva ihmisestä, joka ei koskaan suutu, loukkaannu tai aseta voimakkaita rajoja. Mutta ihminen on myös tunteva olento, jolla on muistot, kokemukset ja luonnollinen tarve turvallisuuteen. Suuttumus voi olla tärkeä viesti siitä, että jotakin arvokasta on uhattu tai että olemme joutuneet tilanteeseen, jossa omaa tahtoamme ei ole kunnioitettu.

Suuttumuksen tunteminen ja sen pohjalta toimiminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Tunteen ei tarvitse johtaa kostamiseen tai loukkaamiseen. Sen voi tunnistaa ja käyttää sen antamaa tietoa oman toiminnan muuttamiseen. Myös anteeksianto voidaan ymmärtää monella tavalla. Moni ajattelee, että anteeksi antaminen tarkoittaa sovintoa tai suhteen palauttamista ennalleen. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Voin antaa toiselle anteeksi hänen toimintansa ja samalla ymmärtää, etten halua enää samanlaista vuorovaikutusta elämääni. Voin päästää irti katkeruudesta ilman, että annan toiselle mahdollisuuden jatkaa minua vahingoittavaa käytöstä. Joskus anteeksianto tapahtuu vasta pitkän ajan kuluttua, eikä sitäkään voi vaatia keneltäkään.

Jos tarkastelen rajojen asettamista sielun kasvun näkökulmasta, mieleeni nousee ajatus siitä, että ihmisen elämään voi kuulua hyvin erilaisia oppikokemuksia. Joku opettelee luottamaan, toinen antamaan anteeksi, kolmas tunnistamaan omat tarpeensa ja neljäs kunnioittamaan muiden vapautta. Entä jos ihminen, joka on koko elämänsä yrittänyt miellyttää muita, onkin tullut oppimaan oman arvonsa tunnistamista? Joskus ihminen huomaa vasta vuosien kuluttua, kuinka paljon hänen toimintansa on muuttunut. Tilanteet, joissa hän olisi aikaisemmin vaiennut, eivät enää tunnu yhtä vaikeilta kohdata. Hän pystyy sanomaan mielipiteensä rauhallisesti ja hyväksymään sen, ettei toinen välttämättä pidä kuulemastaan. Hän ymmärtää myös, ettei hänen tehtävänsä ole kantaa vastuuta kaikkien muiden kasvusta.

Rakkaus ei edellytä itsensä hylkäämistä

Elämän varrella olen alkanut ajatella, että yksi suurimmista muutoksista ihmisen kasvussa tapahtuu silloin, kun hän lakkaa mittaamasta omaa arvoaan muiden hyväksynnän kautta. Nuorempana saattaa ajatella, että hyvä ihminen on sellainen, joka joustaa, auttaa, ymmärtää ja pitää muut tyytyväisinä. Vasta myöhemmin voi huomata, kuinka kuluttavaa on yrittää täyttää kaikkien odotukset ja kuinka helposti siinä menettää yhteyden omiin tarpeisiinsa. Rajanveto voi aluksi tuntua itsekkäältä, varsinkin jos on tottunut asettamaan muut itsensä edelle. Syyllisyys saattaa nousta pintaan silloinkin, kun tietää toimivansa oikein. Ajan myötä voi kuitenkin oppia erottamaan toisistaan syyllisyyden tunteen ja todellisen väärin toimimisen. Se, että toinen pettyy päätökseesi, ei automaattisesti tarkoita, että päätöksesi olisi väärä.

Terveet rajat voivat tehdä ihmissuhteista huomattavasti aidompia. Kun ihminen uskaltaa ilmaista omat tarpeensa ja mielipiteensä, hänen myöntymisensäkin saa uudenlaisen merkityksen. Silloin kyllä tarkoittaa todella kyllä, eikä sitä tarvitse myöhemmin katua. Luottamus rakentuu vahvemmaksi silloin, kun molemmat osapuolet tietävät voivansa ilmaista omat rajansa ilman pelkoa syyllistämisestä tai hylkäämisestä. Ehkä kaikkein kauneinta onkin ihmissuhde, jossa kummankaan ei tarvitse jatkuvasti puolustaa oikeuttaan olla oma itsensä.

Millaisen maailman haluamme rakentaa?

Rajojen asettaminen saattaa kuulostaa henkilökohtaiselta asialta, mutta sillä on myös laajempi yhteiskunnallinen merkitys. Millaisen maailman rakennamme, jos opetamme ihmisiä loputtomasti ymmärtämään ja sietämään toisten huonoa käytöstä, mutta emme samalla opeta heitä tunnistamaan omia oikeuksiaan? Entä millainen maailma syntyy, jos jokainen pitää omia tunteitaan ja näkemyksiään niin ehdottomina, ettei muiden rajoille jää enää tilaa? Tarvitsemme kykyä puolustaa itseämme ja kunnioittaa muita, antaa anteeksi ja ottaa vastuuta omista teoistamme. Jos vaadimme oikeutta ilmaista itseämme, meidän on samalla tunnustettava myös muiden oikeus ihmisarvoon, yksityisyyteen ja turvallisuuteen.

Henkisen kasvun näkökulmasta tämä on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista, joita voimme opetella. Rakkaudesta puhuminen on helppoa silloin, kun kaikki sujuu hyvin. Todellinen haaste tulee vastaan tilanteissa, joissa meidän on sovitettava yhteen myötätunto, oikeudenmukaisuus, anteeksianto ja itsekunnioitus. Joskus rakkaus ilmenee siinä, että ojennamme toiselle kätemme, joskus siinä, että annamme hänelle uuden mahdollisuuden. Toisinaan taas siinä, että ymmärrämme päästää irti ja antaa kummankin jatkaa omaa elämäänsä.

Ja joskus rakkaus itseä kohtaan tarkoittaa hyvin yksinkertaista lausetta: Minä ymmärrän, että sinulla on oikeus omaan kokemukseesi, ajatuksiisi ja tunteisiisi. Minulla on kuitenkin aivan yhtä suuri oikeus omiini. Sinä saat valita, kuinka toimit, mutta minä saan päättää, millaista kohtelua hyväksyn omassa elämässäni.

Ehkä meidän ei lopulta tarvitsekaan opetella kääntämään poskeamme loputtomasti. Voimme oppia kääntämään katseemme myös itseemme ja kysymään, olemmeko muistaneet kohdella itseämme samalla rakkaudella, ymmärryksellä ja kunnioituksella, jota olemme niin pitkään yrittäneet antaa muille.

Sillä jos jokaisella sielulla on arvo, myös omallamme on. Ja ehkä yksi henkisen kasvun suurimmista oivalluksista onkin se, ettei meidän tarvitse menettää itseämme oppiaksemme rakastamaan muita.