Sarkastista vaiko ei?

Sarkasmi, tuo väärinymmärretty huumorin laji

Olen viime aikoina pohtinut ihmisten välistä vuorovaikutusta ja erityisesti sitä, miten eri tavoin voimme tulkita täsmälleen samoja sanoja. Sarkasmi on tästä varsin mielenkiintoinen esimerkki, sillä siinä sanojen kirjaimellinen merkitys ja niiden todellinen tarkoitus voivat olla täysin vastakkaisia. Sarkasmia käyttävä ihminen saattaa sanoa jotakin, joka kuulostaa ensi alkuun kohteliaisuudelta, vaikka tarkoituksena onkin kiinnittää huomiota johonkin tilanteessa esiintyvään ristiriitaan. Toisinaan sarkasmi on lempeää, hyväntahtoista huumoria, toisinaan terävää yhteiskunnallista kritiikkiä ja joskus myös tarkoituksellista piikittelyä. Sen ymmärtäminen edellyttää vastaanottajalta kykyä tunnistaa sanojen takana oleva toinen merkitys, eikä se ole aina niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella. Varsinkaan kirjoitetussa viestinnässä, jossa äänenpainot, ilmeet ja eleet eivät ole auttamassa tulkinnassa.

Ajatellaanpa tilannetta, jossa joku käyttää huomattavan määrän aikaa ja vaivaa analysoidakseen aihetta, jota hän itse pitää täysin merkityksettömänä. Sarkastinen vastaus voisi kuulua vaikkapa näin: "On kyllä ihailtavaa, miten paljon aikaa olet valmis käyttämään asiaan, joka ei sinua lainkaan kiinnosta." Kirjaimellisesti luettuna siinä ihaillaan toisen omistautumista, mutta todellisuudessa huomio kiinnittyy sanojen ja tekojen väliseen ristiriitaan. Sarkasmin käyttäjä ei välttämättä ole vihainen, loukkaantunut tai edes erityisen kiinnostunut jatkamaan keskustelua. Hän on saattanut vain havaita tilanteessa jotakin huvittavaa. Sarkasmin viehätys piileekin usein juuri tässä. Muutamalla sanalla voidaan sanoa paljon enemmän kuin pitkällä selityksellä, ja joskus yksi osuvasti muotoiltu huomautus tekee näkyväksi jotakin sellaista, jota ei muuten huomattaisi lainkaan.

Miksi käytämme sarkasmia?

Sarkasmin käyttämiseen on monia syitä. Joillekin se on luontainen osa huumorintajua, tapa tarkastella maailman kummallisuuksia ja ihmisten käyttäytymiseen liittyviä ristiriitaisuuksia. Toisille se on keino käsitellä turhautumista tai vastata tilanteeseen, jossa suora väittely tuntuu hyödyttömältä. Sarkasmi voi myös olla tapa suojata itseään. Sen sijaan, että ihminen lähtisi mukaan toisen provosointiin tai alkaisi puolustella itseään loputtomasti, hän saattaa kuitata tilanteen yhdellä nokkelalla lauseella. Kaikkea ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, eikä jokaiseen väitteeseen tarvitse vastata vakavasti.

Toisaalta sarkasmilla voidaan myös loukata, vähätellä ja nöyryyttää toista. Silloin huumori toimii lähinnä verhona, jonka taakse kirjoittaja voi tarvittaessa piiloutua. "Sehän oli vain vitsi", on helppo sanoa jälkikäteen. Sarkasmi itsessään ei siis kerro vielä kovinkaan paljon sen käyttäjän tarkoitusperistä. Tilanne, asiayhteys ja ihmisten välinen suhde vaikuttavat siihen, millaisesta viestinnästä lopulta on kysymys.

Jokainen tulkitsee maailmaa omista lähtökohdistaan

Minua kiinnostaa tässä erityisesti ihmismielen taipumus tulkita kaikkea vastaanottamaansa omasta kokemusmaailmastaan käsin. Meillä jokaisella on oma historiamme, omat haavamme, käsityksemme, uskomuksemme ja opitut tapamme ymmärtää toisten ihmisten käyttäytymistä. Kun luemme jonkun kirjoittaman viestin, mielemme alkaa välittömästi rakentaa sille merkitystä. Kuvittelemme kirjoittajan mielentilan, päättelemme hänen tarkoituksensa ja saatamme jopa kuulla mielessämme äänenpainon, jolla hän olisi sanat lausunut. Kaikki tämä tapahtuu usein niin nopeasti, ettemme edes huomaa tekevämme tulkintoja. Koemme yksinkertaisesti ymmärtäneemme, mitä toinen tarkoitti.

Jos ihminen on esimerkiksi elänyt ympäristössä, jossa häntä on jatkuvasti vähätelty tai pilkattu, hän saattaa tunnistaa samanlaista sävyä myös sellaisissa tilanteissa, joissa sitä ei ole tarkoitettu. Hänen kokemuksensa on silti todellinen. Loukkaantuminen, hämmennys tai suuttumus voivat tuntua aivan yhtä voimakkailta riippumatta siitä, mitä viestin lähettäjä on tarkoittanut. Mutta jos vastaanottaja kokee viestin loukkaavana, tarkoittaako se automaattisesti sitä, että kirjoittajan tarkoituksena oli loukata? Mielestäni ei. Aivan kuten kirjoittajan vakuutus hyväntahtoisesta huumorista ei automaattisesti tee hänen sanoistaan harmittomia. Nämä ovat kaksi erillistä asiaa, joita meidän olisi hyvä oppia tarkastelemaan toisistaan riippumatta.

Kun tulkinnasta tulee totuus

Erityisen kiinnostavaksi tilanne muuttuu silloin, kun alamme pitää omia tulkintojamme tosiasioina. Kuinka usein olemmekaan nähneet keskusteluja, joissa joku ilmoittaa tietävänsä täsmälleen, mitä toinen ihminen sanoillaan tarkoitti? Hän oli varmasti kateellinen, katkera, vihainen, ylimielinen tai halusi tahallaan loukata. Näitä johtopäätöksiä saatetaan tehdä yhden ainoan lauseen perusteella, joskus jopa tuntematta kirjoittajaa lainkaan.

Ihmismieli on tässä suhteessa varsin kekseliäs. Se osaa rakentaa muutamasta sanasta kokonaisen kertomuksen, jossa kirjoittajalle annetaan motiivit, tunteet ja tarkoitusperät. Kun tämä kertomus on kerran syntynyt, sitä voidaan alkaa puolustaa aivan kuin se olisi kiistaton totuus. Harvemmin pysähdymme kysymään, voisiko asiassa olla jokin toinenkin mahdollinen selitys.

Sosiaalisessa mediassa tämä ilmiö korostuu erityisellä tavalla. Keskusteluihin osallistuu ihmisiä, joilla ei välttämättä ole mitään käsitystä toistensa huumorintajusta, elämäntilanteesta tai aiemmista kokemuksista. Yksi kommentti voidaan irrottaa asiayhteydestään, jakaa eteenpäin ja tulkita aivan uudessa ympäristössä. Pian keskustelu ei enää koskekaan alkuperäistä aihetta, vaan sitä, millainen ihminen kirjoittaja muiden mielestä on. Olen toisinaan hämmästellyt sitä varmuutta, jolla täysin tuntemattomien ihmisten ajatuksia ja motiiveja voidaan arvioida. Ihminen, jota emme ole koskaan tavanneet ja jonka elämästä emme tiedä juuri mitään, muuttuu muutaman kommentin perusteella mielessämme tietynlaiseksi persoonaksi. Tämän jälkeen hänen seuraaviakin kirjoituksiaan saatetaan lukea jo valmiiksi muodostuneen käsityksen läpi.

Sarkasmi vaatii myös tilannetajua

Sarkasmi on erityisen altis väärinkäsityksille, koska sen koko olemus perustuu usein siihen, ettei kaikkea sanota suoraan. Onnistunut sarkasmi edellyttää tietynlaista yhteistä ymmärrystä. Vastaanottajan pitäisi tunnistaa, mikä tilanteessa on ristiriitaista ja miksi kirjoittaja ilmaisee asian juuri tietyllä tavalla. Jos tämä yhteinen ymmärrys puuttuu, viesti saattaa mennä täysin ohi.

Eikä kyse ole välttämättä älykkyydestä, vaikka sarkasmi usein yhdistetäänkin nokkeluuteen ja nopeaan ajatteluun. Huumorintajumme ovat erilaisia. Yksi nauttii kuivasta ironiasta ja sanallisesta leikittelystä, toinen pitää suoraviivaisemmasta huumorista. Kolmas ei pidä sarkasmista lainkaan, koska yhdistää sen aiempiin ikäviin kokemuksiinsa. Meidän ei tarvitse nauraa samoille asioille, eikä kenenkään huumorintaju ole automaattisesti toista parempi.

Sarkasmilla on myös pitkä historia yhteiskunnallisen keskustelun välineenä. Satiirin ja ironian avulla on vuosisatojen ajan arvosteltu vallankäyttäjiä, paljastettu kaksinaismoralismia ja nostettu esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Huumorilla on erikoinen kyky tuoda esiin ristiriitoja, jotka vakavassa keskustelussa saattaisivat jäädä puolustautumisen alle. Joskus nauru syntyy juuri siitä, että jokin meille itsestään selvänä esitetty asia näyttäytyykin yhtäkkiä täysin järjettömänä.

Miksi sarkasmi joskus osuu niin kipeästi?

Olen myös miettinyt, miksi juuri sarkastinen huomautus saattaa toisinaan herättää niin voimakkaan reaktion. Voisiko kyse olla siitä, että se nostaa esiin jotakin, mitä emme itse ole halunneet huomata? Jos joku esimerkiksi kertoo olevansa täysin välinpitämätön tiettyä asiaa tai ihmistä kohtaan mutta käyttää silti suuren osan ajastaan tämän seuraamiseen ja kommentoimiseen, saattaa ristiriidan esiin nostaminen tuntua epämiellyttävältä. Sarkasmi tekee sen usein tavalla, johon on vaikea vastata ilman, että joutuu samalla tarkastelemaan omaa käyttäytymistään.

Toki on myös mahdollista, että huomautus perustuu virheelliseen oletukseen ja vastaanottaja kokee sen epäoikeudenmukaiseksi. Voimakas reaktio ei siis itsessään todista yhtään mitään. Se kertoo ainoastaan siitä, että jokin viestissä on herättänyt tunteita. Niiden taustalla voi olla monenlaisia syitä, joista ulkopuolinen ei välttämättä tiedä mitään.

Mitä sarkasmi voi opettaa meille itsestämme?

Kun tätä kaikkea tarkastelee tietoisuuden ja itsetuntemuksen näkökulmasta, sarkasmi alkaa näyttäytyä paljon laajempana ilmiönä kuin pelkkänä huumorin lajina. Se tuo näkyviin sen, kuinka vahvasti oma sisäinen maailmamme vaikuttaa siihen, millaisena koemme ympäröivän todellisuuden. Meillä on taipumus uskoa, että näemme asiat sellaisina kuin ne ovat, vaikka todellisuudessa näemme ne aina jossakin määrin omien kokemustemme ja käsitystemme värittäminä. Tämä koskee tietenkin myös minua itseäni. Kukaan meistä ei ole täysin vapaa ennakko-oletuksista, eikä tarkoituksena tarvitsekaan olla jokaisen tunnereaktion poistaminen.

Paljon kiinnostavampaa olisi oppia tunnistamaan, mistä omat reaktiomme syntyvät. Miksi jokin kommentti huvittaa minua mutta loukkaa toista? Miksi tulkitsen tietyn ihmisen sanat herkemmin kielteisiksi kuin jonkun toisen? Milloin reagoin siihen, mitä todella sanottiin, ja milloin siihen, mitä oletan sanojen tarkoittavan?

Ehkä kaikkein vaikeinta on hyväksyä, ettemme voi koskaan täysin hallita sitä, miten muut ihmiset meidät ymmärtävät. Voimme pyrkiä ilmaisemaan ajatuksemme mahdollisimman selkeästi, ottaa huomioon vastaanottajan ja tarvittaessa selittää tarkoitustamme. Silti jokainen ihminen kohtaa sanamme omasta lähtökohdastaan. Me emme voi astua toisen mieleen ja muuttaa hänen kokemushistoriaansa, emmekä voi vaatia häntä näkemään asioita samalla tavalla kuin itse näemme.

Lopulta palaan ajatuksissani siihen, miten paljon me ihmiset peilaamme toisiamme. Toisen sanat, teot ja jopa hiljaisuus voivat herättää meissä tulkintoja, jotka rakentuvat osittain omasta sisäisestä maailmastamme. Tämän ymmärtäminen voisi tehdä monesta keskustelusta huomattavasti hedelmällisemmän. Meidän ei tarvitsisi olla kaikesta samaa mieltä, eikä terävästä huumorista tarvitsisi luopua. Riittäisi, että muistaisimme oman kokemuksemme olevan vain yksi mahdollinen näkökulma tilanteeseen.

Ja tähän loppuun sopinee pieni annos sarkasmia, kun kerran aiheesta puhutaan.

Onhan se suorastaan ihailtavaa, kuinka vaivattomasti me ihmiset osaamme päätellä toistemme ajatukset, motiivit ja tarkoitusperät muutaman kirjoitetun lauseen perusteella. Varsinkin, kun omien ajatustemmekin ymmärtämisessä saattaa toisinaan olla vielä hieman harjoittelemista.

Siinäpä meille jokaiselle sopivasti pohdittavaa. ❤️