Tähteläisen silmin - Neljä vuodenaikaa yhdellä pienellä planeetalla

Joskus huomaan katselevani tätä planeettaa aivan kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa. Ehkä tähteläisyys merkitsee minulle osittain juuri sitä, että osaan välillä ottaa mielessäni pienen etäisyyden kaikkeen tuttuun ja katsoa ympärilleni ihmetellen. Silloin moni sellainen asia, johon olemme täällä syntyneinä tottuneet, alkaa näyttää jälleen erityiseltä.

Suomessa tämä tunne liittyy minulla voimakkaasti vuodenaikoihin. Elämme paikassa, jossa ympäröivä maailma ehtii yhden vuoden aikana muuttaa täydellisesti muotoaan monta kertaa. Sama metsä, sama järvi ja sama pihapiiri voivat näyttää muutaman kuukauden välein lähes eri maailmoilta. Kesällä kaikki kasvaa, liikkuu ja tuoksuu. Syksyllä värit syvenevät ja luonto alkaa hiljalleen vetäytyä. Talvella lumi peittää maiseman, järvet jäätyvät ja valo muuttuu kokonaan toisenlaiseksi. Keväällä kaikki alkaa jälleen avautua, ensin tuskin havaittavasti ja sitten sellaisella voimalla, että muutamassa viikossa maisema on muuttunut jälleen kerran.

Ehkä juuri siksi kevät tuntuu minusta joka vuosi yhtä ihmeelliseltä. Se ei Suomessa saavu yhtenä suurena hetkenä, vaan pieninä merkkeinä, joita alkaa vähitellen huomata ympärillään. Aurinko nousee korkeammalle, räystäiltä tippuu vettä ja lumi alkaa painua kasaan. Päivisin tiet ovat märkiä ja öisin pakkanen saattaa vielä jäädyttää kaiken uudelleen. Ensimmäiset pälvet ilmestyvät lumen keskelle ja jossakin vaiheessa ilmassa on yhtäkkiä aivan omanlaisensa tuoksu. Kostea maa paljastuu pitkän talven jälkeen, linnut palaavat ja niiden äänet täyttävät aamun. Silmut alkavat kasvaa oksilla, ja eräänä päivänä huomaa, että kaikkialla on hentoa vihreää.

Minusta siinä on jotakin valtavan kaunista. Talvella metsä voi näyttää lähes pysähtyneeltä, vaikka pinnan alla elämä valmistautuu jo seuraavaan vaiheeseensa. Keväällä tuo näkymätön työ tulee vähitellen näkyväksi. Metsä ei herää yhdessä yössä, vaan valo, lämpö ja vesi muuttavat sitä päivä päivältä. Jos kevään etenemistä seuraa tarkasti, saman tutun polun varrella voi nähdä joka viikko jotakin sellaista, mitä siinä ei edellisellä viikolla vielä ollut.

Suomen kesä puolestaan tuntuu melkein vastakohdalta talvelle. Talven pimeyden jälkeen valoa on yhtäkkiä niin paljon, ettei se tahdo loppua lainkaan. Kesäyönä voi lähteä ulos keskellä yötä ja nähdä taivaanrannassa yhä kajastavan valon. Järven pinta saattaa olla täysin tyyni ja metsästä kuuluu lintujen ääniä vielä silloin, kun kellon mukaan pitäisi olla yö. On vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei ole kokenut pohjoista kesää, kuinka erilaiselta maailma tuntuu silloin, kun pimeys hetkeksi melkein katoaa.

Kesällä huomaan usein myös sen, kuinka käsittämättömän paljon elämää maaplaneetalla on. Yhdessä suomalaisessa metsässä voi olla kymmeniä puu- ja kasvilajeja, sammalia, jäkäliä, sieniä, marjoja, hyönteisiä, lintuja ja eläimiä. Maan alla jatkuu kokonainen elämä, jota emme tavallisesti edes näe. Järvessä on oma maailmansa ja sen rannalla toinen. Yksi vanha puu voi tarjota elinympäristön valtavalle määrälle muita eliöitä. Kaikki tämä elää rinnakkain, reagoi ympäristöönsä ja vuodenaikoihin sekä muodostaa kokonaisuuden, josta ihminen näkee vain pienen osan.

Kun ajattelen maailmankaikkeutta ja omaa kokemustani tähteläisyydestä, juuri maapallon luonnon monimuotoisuus tuntuu minusta erityisen kiehtovalta. Omassa maailmankuvassani on olemassa paljon muitakin paikkoja ja ympäristöjä, joissa elämä voi ilmetä erilaisilla tavoilla, mutta Maa tuntuu poikkeuksellisen runsaalta kokemukselta. Täällä saman planeetan pinnalla on valtameriä, jäätiköitä, sademetsiä, aavikoita, vuoristoja, soita, tundraa, järviä ja metsiä. Jo pelkästään Suomessa voi muutaman sadan kilometrin matkalla nähdä luonnon muuttuvan huomattavasti.

Syksyllä tämä maailma vaihtaa jälleen väriä. Kesän syvä vihreys alkaa hiljalleen murtua ja puihin ilmestyy keltaista, punaista, ruskeaa ja oranssia. Auringonvalo tulee matalammalta ja aamuisin ilma tuntuu erilaiselta iholla. Metsän tuoksu muuttuu, sienet nousevat maasta ja märät lehdet kerääntyvät poluille. Vähitellen tuuli riisuu puut paljaiksi ja maisema avautuu tavalla, jota kesällä ei edes huomaa tiheän kasvillisuuden keskellä.

Pidän myös siitä, ettei maaplaneetan luonto ole aina lempeä ja seesteinen. Se osaa olla valtavan voimakas. Myrsky voi nousta nopeasti, meri muuttua hetkessä ja ukkonen vyöryä taivaan yli sellaisella voimalla, että sen tuntee kehossaan asti. Salama valaisee hetkeksi koko maiseman ja rankkasade voi muuttaa tiet ja pihat virtaavaksi vedeksi. Toisena päivänä samalla paikalla on täysin tyyntä. Sumu voi nousta aamulla järven pinnasta ja kadota muutamassa tunnissa kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Taivas itsessään tarjoaa loputtomasti erilaisia näkymiä, eikä kahta täysin samanlaista päivää oikeastaan ole.

Sitten tulee talvi, joka on minulle ehkä yksi maapallon erikoisimmista ilmiöistä. Olemme niin tottuneita lumeen, että joskus unohdamme, kuinka kummallisesta ja kauniista asiasta oikeastaan on kyse. Taivaalta alkaa pudota pieniä jääkiteitä, kunnes kokonainen maisema peittyy niiden alle. Värit katoavat lähes kokonaan ja maailma muuttuu valkoisen, sinisen, harmaan ja mustan sävyiseksi. Lumi muuttaa myös ääntä. Metsässä on lumisateen jälkeen aivan omanlaisensa hiljaisuus, kun pehmeä lumikerros vaimentaa ympäristön äänet.

Vesi, jossa kesällä uimme, muuttuu talvella pinnaksi, jonka päällä voidaan kävellä. Pakkasaamuna puiden oksat peittyvät huurteeseen ja hengitys muuttuu näkyväksi. Joskus lumi kimaltelee auringossa niin kirkkaana, että sitä on vaikea katsoa. Toisinaan talvipäivä on sinertävä ja hämärä alusta loppuun. Ja sitten ovat ne yöt, jolloin taivaalle ilmestyvät revontulet. Niiden alla seistessä on helppo muistaa, että elämme planeetalla, joka liikkuu avaruudessa oman tähtensä ympärillä ja jonka ilmakehä reagoi tapahtumiin, jotka ulottuvat paljon omaa lähiympäristöämme kauemmas.

Vesi on muutenkin yksi niistä asioista, joita katselen joskus melkein lapsenomaisella ihmetyksellä. Meille sade on niin tavallinen asia, että lähinnä harmittelemme kastuvia hiuksia ja märkiä kenkiä. Kun sitä ajattelee vähän kauempaa, ilmiö on kuitenkin hämmästyttävä. Vettä nousee maan ja merien pinnalta ilmakehään, muodostaa pilviä ja palaa takaisin sateena. Sama vesi voi tulla alas kevyenä tihkuna, valtavana kesäsateena, räntänä tai lumena. Se virtaa puroihin ja jokiin, täyttää järviä, painuu maaperään ja jatkaa loputonta kiertoaan.

Juuri tällaisissa hetkissä tähteläisyyden kokemus nousee minussa usein esiin. En tarkoita sillä, että katselisin Maata jotenkin ulkopuolisena tai etten kokisi tätä paikkaa kodikseni. Päinvastoin. Se saa minut kokemaan tämän planeetan ehkä vielä voimakkaammin. Jos ajattelen, että tietoisuus voi kokea olemassaoloa monenlaisissa ympäristöissä ja että maailmankaikkeudessa voi olla jotakin paljon suurempaa kuin se osa, jonka tällä hetkellä tunnemme, tuntuu suorastaan ylelliseltä saada kokea juuri tällainen maailma ihmiskehossa.

Täällä luontoa ei tarvitse vain katsella. Sen voi tuntea iholla. Veteen voi sukeltaa. Lumen voi ottaa käteen ja antaa sen sulaa kämmenelle. Kesällä voi kävellä paljain jaloin lämpimällä kalliolla ja syksyllä tuntea märät lehdet kenkien alla. Sateen voi joskus haistaa jo ennen kuin ensimmäinen pisara putoaa. Ukkosen voi kuulla lähestyvän kaukaa ja pakkasen tuntea poskilla. Metsässä voi poimia marjan suoraan varvusta ja syödä sen siinä samalla. Kesäyönä voi mennä uimaan auringon laskiessa ja palata samalle rannalle muutamaa kuukautta myöhemmin katsomaan järveä, joka on jäätynyt.

Ehkä juuri tätä pidän maaplaneetan suurena rikkautena. Kokemus täällä on hyvin kehollinen ja aistillinen. Maa ei ole maisema, jota katsomme sivusta, vaan ympäristö, jonka sisällä elämme ja johon kehomme reagoi jatkuvasti. Valon määrä vaikuttaa meihin, lämpötila vaikuttaa meihin ja vuodenajat muuttavat myös omaa rytmiämme. Olemme paljon tiiviimmin osa luontoa kuin arjen keskellä muistamme.

Vuodenaikojen vaihtumisessa on minulle myös jotakin syvästi lohdullista. Luonto muuttuu jatkuvasti eikä yritä pysäyttää mitään vaihetta pysyväksi. Syksyllä lehdet putoavat ja talvella suuri osa näkyvästä kasvusta lakkaa. Silti mikään ei varsinaisesti pääty siihen. Keväällä elämä jatkuu jälleen, mutta ei koskaan aivan samanlaisena kuin edellisenä vuonna. Metsä on tuttu ja samalla vähän erilainen. Niin olemme mekin.

Ehkä tähteläisen silmin katsominen merkitsee minulle lopulta ennen kaikkea sitä, etten halua tulla täysin sokeaksi kaikelle tälle vain siksi, että olen nähnyt sen monta kertaa. Haluan edelleen huomata ensimmäisen keväisen linnunlaulun ja sen päivän, jolloin ilmassa tuoksuu ensimmäisen kerran sulanut maa. Haluan ihmetellä kesäyön valoa, syksyn värejä ja ensimmäistä lumisadetta. Haluan nostaa katseeni revontuliin, vaikka olisin nähnyt ne ennenkin.

Me totumme helposti kaikkeen siihen, minkä keskellä elämme. Ehkä välillä kannattaa katsoa omaa kotiplaneettaansa kuin matkailija, joka on juuri saapunut tänne hyvin kaukaa. Silloin suomalainen metsä ei olekaan vain metsä, sade ei ole vain huono sää eikä lumi pelkkä merkki tulevista lumitöistä. Ne ovat osa tämän planeetan valtavaa ja jatkuvasti muuttuvaa elämän kirjoa.

Omassa tähteläisessä kokemuksessani koti voi tarkoittaa useampaa kuin yhtä paikkaa. Silti juuri nyt elän täällä, maaplaneetalla, ja saan nähdä sen kiertävän vuodesta toiseen keväästä kesään, kesästä syksyyn ja syksystä talveen. Mitä kauemmin tätä kaikkea katselen, sitä vähemmän pidän sitä itsestäänselvyytenä. Maa on äänekäs ja hiljainen, lämmin ja jäinen, karu ja yltäkylläinen, pimeä ja häikäisevän valoisa. Suomessa kaikki nämä puolet ehtii nähdä yhden ainoan vuoden aikana. Ja ehkä juuri siksi tämä pieni pohjoinen paikka tuntuu minusta niin erityiseltä paikalta kokea elämää tällä merkillisellä ja kauniilla planeetalla.